Ennen hälinää
Ulkoasu
Ennen hälinää Kirjoittanut Detlev von Liliencron |
- Kas tuolla tekee varhais-nousuaan
- jo aurinko; on aamu huuruava.
- Oon kaupungin mä uni-viimeisilleen
- jo kauas selän taakse jättänyt.
- Ken tuohon ojaan nukkumaan on käynyt?
- Mies, talonpoika, hiukan liian päissään,
- yöks ohdakkeitten alle tupertunut.
- Ja ojast’ esiin pistää polvi vasen,
- suu auki kuorsaa siinä, ruokoton.
- Nyt ohi taas – jo lakkas kuorsaus.
- Mut mik’ on tuolla luona virstanpatsaan?
- Pien’ valkokarva bolognalaiskoira,
- joll’ ovat punertavat korvannenät;
- voi miten onkin multaan ryvettynyt.
- Kuink’ on se tänne tullut, kysyn turhaan.
- Se Minna-tädin lemmityinen lie?
- Bijounsa ilot jospa tuntis hän:
- nyt uutterasti penkoo kuonollaan
- se erään kuolleen ketun jäännöksiä.
- Mä lähestyn, ja etukäpälänsä
- se nostaa silloin haaskan vatsan yli,
- pään taivuttaa ja katsoo yrmeästi;
- sen koko ruumis pysyy liikkumatta,
- vain silmillään se seuraa kulkuain.
- Nyt ohi taas – on kaikki rauhallista.
- Kuin syöpynyt ois tuohon aurankärkeen,
- niin päivänkuvajainen siinä palaa.
- Ens ääni kaikuu, leirialueelta,
- min parin mailin päästä eroitan.
- Ja rummut pärisevät hiljaa, hiljaa,
- ja torvet: ettekö – nyt ole – kyllin –
- jo nukku – – – neet.
- Tie, jota pitkin ripeästi astun,
- vie ihan luotisuoraan eteenpäin.
- Viel’ aikaa neljännes, kun nähdä voin,
- ett’ edessäni, päässä pitkän tien
- on piste, joka yhä kasvaa, kasvaa.
- Hurraa! Hän on se, hän! Hurraa, hurraa!
- Nyt otan nopeasti nenäliinan
- ja liehutan, myös hänen kädessään
- nyt liina on; se mua rohkaisee.
- Kävelykepin nenään lipun sidon,
- hän päivänvarjon varteen vuorostaan.
- Nyt huimaa huiskitusta, pyöritystä
- kuin vallan kyyhkysiä säikytellen.
- Ja yhä rummutetaan: herätkää;
- soi torvet: ettekö – nyt ole – kyllin –
- jo nukku – – – neet.
- Mik’ odotuksen ilo polttikaan
- mun kasvojani, salpas hengitystä,
- löi sydän haljetakseen, rinta paisui.
- Nyt äänenkuuluvissa oomme, silloin –
- niin kummallista: miks’ ei kiirett’ enää?
- Me ujostummeko? On hänen poskillaan
- kuin pilven varjo vieno punastus.
- Nyt hymyää hän. Taakse, oikealle
- pää hiukan taipuu; niin, ja silloin, silloin –
- Nyt ovat rummut, torvet vaienneet –
- kuin luostari, min munkit hylkäsivät,
- niin aamu hiljainen ja pyhä on.
Lähde: Kailas, Uuno 1924: Kaunis Saksa: sarja saksalaista lyriikkaa. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.