Enoni: Kolmas luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Toinen luku Kolmas luku.
Rappeutunut maja.
Kirjoittanut Arthur Conan Doyle
Neljäs luku


Oli suloista päästä kosteasta tuulesta ja kylmästä ilmasta loimuavan nuotion ääreen, vaan tuo nuori mies ja hänen kummallinen asuntonsa herätti uteliaisuuttani, niin että ajattelin enemmän häntä kuin omaa mukavuuttani. Hänen merkillinen muotonsa, ja kun hän odotti muita vieraita tällaisen suon ääreen näin kamalalla ajalla, ja sitten tuo salaperäinen toiminta takassa, kaikki tämä kiihotti minun mielikuvitustani. En voinut mitenkään ymmärtää sitä, että hän ensin hyvin tuimasti käski minun jatkaa vain matkaani ja sitten seuraavassa silmänräpäyksessä mitä sydämmellisimmällä tavalla kutsui minua majansa suojaan. Kaikkia näitä seikkoja ajatellen odotin jännityksellä selitystä. Minä koetin peittää tunteitani ja olin olevinani niin kuin minusta kaikki olisi ollut niin kuin olla pitikin ja aivan kuin olisin ajatellut vain omia tarpeitani välittämättä kaikesta muusta.

Heti ensi silmäyksellä majan sisäinen puoli todisti, mitä mielestäni oli ilmaissut jo ulkopuoli, että tämä maja ei ollut mikään asuntopaikka, vaan että tämä mies oli täällä vain yhtymistä varten. Rappaus oli seinistä lohkeillut suurina teleinä, ja siellä täällä oli paksu home. Tässä suuressa huoneessa ei ollut muita huonekaluja kuin pahanpäiväinen pöytä, kolme puulaatikkoa, joita voi käyttää istuimina ja kasa verkkoresuja muutamassa loukossa. Muuan laatikko oli palasina, ja kirves vieressä, niin että siitä näki, mistä oli puita saatu nuotioon. Vaan huomioni kääntyi erittäinkin pöytään, sillä siinä lampun ja kirjan vieressä oli avonainen koppa, josta näkyi savustetun paistin konkkaluuta, leipiä ja musta pullon kaula.

Jos isäntäni oli ollut epäilevä ja tyly alussa, niin korvasi hän nyt sen ylenmääräisellä sydämellisyydellä, josta yhä enemmän jouduin ymmälle. Hän surkutteli minua, kun olin niin märkä ja loassa, ja veti muutaman puulaatikon nuotion luo, ja leikkasi viipaleen paistista ja antoi palan leipää. Vaan minä huomasin, että vaikka hän hymyili, niin hänen silmissään näkyi kuitenkin ihmettelevä ja tarkastava katse aivan kuin hän olisi tutkinut, mikä olen miehiäni.

”Te kyllä ymmärrätte”, sanoi hän teeskennellyllä luonnollisuudella, ”että kauppiaan meidän päivinämme, niin kuin minunkin, täytyy tehdä, minkä hän voi, saadakseen tavarat luotettavasti käsiinsä, ja jos keisari, Jumala häntä suojelkoon, viisaudessaan näkee hyväksi lopettaa vapaakaupan, niin täytyy mennä sellaisille paikoille kuin tämäkin on, päästäkseen niiden kanssa yhteyteen, jotka tuovat maahan tupakkaa ja kahvia. Saatte olla varma, että itse Tuilerioissa ei ole ollenkaan vaikea saada tavaraa mitä hyvänsä, ja keisari juo kymmenen kuppia oikeaa mokkaa päivässä, kysymättä mistä se on, vaikka hän tietää, että sitä ei Ranskassa kasva. Kasvivaltakunta on vielä muuan niistä harvoista valloista, joita Napoleon ei ole vielä saanut valloitetuksi, ja ellei olisi kauppiaita, jotka antautuvat vaaraan ja vaivoihin, niin mistähän saisimme elintarpeemme. Minä otaksun hyvä herra, että kunhan tekin ette vain liene merenkulkija tai kauppamies?”

Minä vastasin vain, että en ole, vaan minä näin, että vaiteliaisuuteni vain kiihotti hänen uteliaisuuttaan. Silmistään näin koko ajan, kun hän puhui, että hän valehteli kaikki. Kun nyt häntä tarkastelin lampun ja nuotion täydessä valossa, niin huomasin, että hän oli vielä kauniimpi kuin ensi silmäyksellä, vaan tuollainen kauneusmuoto ei ollut koskaan ollut minun aistini mukaista. Hänen piirteensä olivat niin hienot, että ne olivat melkein naiselliset, ja niin säännölliset, että ne olisivat olleet aivan täydelliset, jos vain ei alahuuli olisi ollut ulkoneva ja riippuva. Kasvonsa näyttivät viekkailta, vaan niissä ilmeni heikkoutta ja herkkää kiihkoa. Minusta tuntui, että kuta lähemmin opin häntä tuntemaan sen vähemmin minulla oli syytä mielistyä häneen tai pelätä häntä.

”Te varmaankin annatte anteeksi, kun alussa olin niin tympeä”, sanoi hän. ”Keisarin tultua tänne rannikolle täällä vilisee poliisivirkamiehiä, niin että kauppiaan täytyy olla varoillaan. Täytyyhän teidän myöntää, että minä en suotta pelännyt, kun teidän pukunne ja muotonne ovat sellaiset, että niitä hämmästyy näin myöhäisellä ajalla ja tällaisella paikalla tavatessaan”.

Minulla oli ihan kielellä tulossa samat sanat hänestä, vaan kuitenkin hillitsin.

”Minä vakuutan teille, että minä olen vain eksynyt matkailija. Nyt kun olen saanut vähän levähtää ja syödä, niin en enään tahdo olla rasitukseksenne.”

”Ette ole vähimmälläkään tavoin rasitukseksi ... parasta on, että jäätte tänne, sillä myrsky kiihtyy myötäänsä.”

Ja saatuaan sen sanotuksi, alkoikin savupiippu ulvoa ja jymistä, että olisi luullut koko hökkelin luhistuvan siinä silmänräpäyksessä. Hän meni akkunaan ja katseli varovasti ulos, aivan samalla tavalla kun hän teki minunkin lähestyessäni majaa.

”Asia on nähkääs niin, herra Laval”, sanoi hän kääntyessään takaisin ja tekeytyen toverilliseksi, ”että te minulle tekisitte hyvän työn jäädessänne tänne puoleksi tunniksi.”

”Miten niin?” kysyin uteliaana ja epäilevänä.

”Niin nähkääs, totta puhuen, odotan tänne muutamia henkilöitä, joiden kanssa olen asioissa, vaan syystä tai toisesta he eivät vielä ole saapuneet, ja minä haluaisin mennä katselemaan suolle, olisivatko he eksyneet. Mutta jos he sillä aikaa sattuisivat tulemaan, ja maja olisi tyhjä, niin luulisivat, että minä olen mennyt tieheni, ja se olisi hyvin ikävää. Minä olisin hyvin kiitollinen, jos te jäisitte tänne puoleksi tunniksi ja selittäisitte asian heille, jos en sattuisi tapaamaan heitä matkalla.”

Pyyntö tuntui hyvin luonnolliselta, ja kuitenkin hänen silmissään oli sama ilme, joka minulle vakuutti, että se oli valetta. Mutta mielestäni minulle ei ollut mitään vahinkoa siitä, jos noudatinkin hänen pyyntöään enkä millään muulla tavoin olisi päässyt paremmin tilaisuuteen tyydyttämään uteliaisuuttani. Mitä oli tuossa suuressa takassa, ja minkä vuoksi hän oli kiivennyt sinne ylös nähdessään minut? Seikkailullani ei olisi ollut mitään merkitystä, jos en olisi saanut tätä seikkaa selville, ennen kuin lähdin matkaani jatkamaan.

”Niin”, sanoi hän siepatessaan mustan leveälierisen hattunsa ja kiiruhtaessaan ovelle, ”minä olen varma, että te ette kieltäydy, minä en voi viipyä kauan, muuten voi koko kauppani mennä myttyyn.” Hän sulki joutuisasti oven jälkeensä, ja kuulin vähän aikaa porskuvia askeleita, jotka sitte sekausivat myrskyn tohinaan.

Tämä salaperäinen maja oli nyt hallussani, minä nyt voin sitä tutkia ja kaivaa esiin sen salaisuuksia. Otin kirjan, jonka hän oli pannut pöydälle. Se oli Rousseaun ”Contrat social” – oivallista lukemista, vaan sellaista ei juuri luulisi kauppiaan kulettavan mukanaan, kun hän lähtee tapaamaan salakulettajia. Alkulehdellä oli kirjoitettu ”Lucien Lesage” ja sen alle naisen käsialalla ”Lucienille Sibylleltä”. Tämän kauniin nuorukaisen nimi siis oli Lesage. Nyt minulla oli saatava selville, mitä hän oli kätkenyt takkaan. Kuuntelin tarkkaavasti, ja kun en kuullut ulkoa muuta ääntä kuin myrskyn tohinan, nousin aitaukselle, niin kuin olin nähnyt hänenkin tekevän, ja hyppäsin tulen sivulle.

Takka oli vanhan-aikainen, hyvin leveä, niin että kun minä seisoin toisella laidalla, niin minua ei vaivannut kuumuus eikä savu, ja alhaaltapäin tuleva tuli valaisi hyvin etsintäpaikan. Takasivulla oli syvennys, joka oli syntynyt siten, että kiviä oli pudonnut tai otettu pois, ja siinä oli pieni mytty. Tämän mytyn hän varmaan silloin niin kiireellä piilotti heti kun näki vieraan lähestyvän. Minä otin sen alas ja katselin tulen valossa.

Pieni nelikulmainen mytty oli kääritty kiiltävään keltaiseen vaatteeseen ja sidottu valkoisella nauhalla. Kun minä sen avasin, niin näin, että siinä oli joukko kirjeitä ja suuri avonainen paperi. Osotteet kirjeissä saivat minut niin hämmästyksiini, että tuskin sain henkeä vedetyksi. Ensimmäisessä kirjeessä oli osote kansalaiselle Talleyrand’ille, ilman uutta napoleonilaista arvonimeä: Beneventon ruhtinas. Toiset kirjeet olivat samalla lailla osotetut kansalaiselle Fouché’lle, kansalaiselle Soulti’lle, kansalaiselle Mac Donald’ille, kansalaiselle Bertbier’ille j. n. e., pitkin matkaa vain kuuluisia sotasankareita ja valtiomiehiä, jotka olivat uuden keisarikunnan pylväitä. Mitä taivahan nimessä tällä kahvinkauppiaalla oli kirjoitettavaa kaikille näille suuruuksille. Toisesta paperista varmaan saa siitä selvän. Minä asetin kirjeet pöydälle ja avasin paperin, joka oli kirjeiden mukana. Minun tarvitsi lukea ainoastaan ensimmäisen lauseen tullakseni vakuutetuksi, että suo oli turvallisempi paikka minulle kuin tämä kirottu hökkeli.

Sanat, jotka siinä olivat silmäini edessä, kuuluivat seuraavasti:

”Ranskan kansalaiset! Päivän tapaus on osottanut, ettei tyranni, eipä edes sotajoukkojensa keskelläkään voi karttaa häväistyn kansan kostoa. Kolmenmiehen-neuvosto, joka tätä nykyä edustaa Ranskan Tasavaltaa, on antanut Buonaparten mennä samaa tietä samalle kohtalolle kuin mikä saavutti Louis Capetinkin. Kostaen solvauksen brumairin 18 päivältä...”

Siihen saakka olin päässyt, kun sydämeni äkkiä melkein pysähtyi ja paperi putosi käsistäni. Molempiin käsiini oli tartuttu rautakäsin, ja tulen valossa näin kaksi karvaista tavattoman suurta kättä.

”Kas niin ystäväni”, jyrisi ääni, ”ainakin tällä kertaa olemme olleet teitä viisaampia.”