Enoni: Neljästoista luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kolmastoista luku Neljästoista luku.
Loppusana.
Kirjoittanut Arthur Conan Doyle
Enoni


Tämä on kertomus tulostani kotia Grosboisiin, ensimmäisestä kohtauksestani keisarin kanssa, jonka palveluksessa elämäni parhaat vuodet ovat kuluneet, enoni Bernacin kuolemasta ja Toussacin lopusta – joka oli viimeinen kauhua herättävä jakobiini, joiden nimet sen ajan historia on säilyttänyt.

Naiset ovat olentoja, joita ei voi ymmärtää eikä arvata, sillä serkkuni Sibylle meni naimisiin hennon Lesagen kanssa, jonka hän oli pelastanut mestauslavalta, ja he viettivät elämänsä Pariisissa kirjallisissa ja taiteellisissa piireissä, jonne Lesage paraiten sopikin. Hänestä tuli kuuluisa maalari, jolla toimellaan hän hankki itselleen omaisuuden, ja olen kuullut, että hän omassa kodissaan oli hyvin kehittynyt ja innokas politikoitsija, vaan seurassa hän oli aina mykkä kuin ahven, sillä hän ei voinut koskaan unohuttaa pientä majaa suolla. Heillä ei ollut yhtään lasta, niin että Eugenie ja minä olemme nyt Grosboisin omistajia, ja kun me jo näemme lasten lapsia ympärillämme, niin on meillä syytä toivoa, että vanha linna on vielä monet polvet oleva de Lavalien omana.

Mitä keisariin tulee, niin on historia kertonut meille, miten hän tyytymättömänä, kun ei päässyt Kanavan herraksi ja uskaltamatta lähteä valloitusretkelle, kun voisi tulla saarretuksi selän takaa, luopui Boulognen leiristä. Olemme myöskin kuulleet, että hän juuri samalla armeijalla, joka oli tarkoitettu Englantiin, voitti Itävallan ja Venäjän samana vuonna ja Preussin seuraavana vuonna. Siitä päivästä alkain, kun tulin hänen palvelukseensa, siihen saakka, kun hän purjehti yli Atlantin palaamatta koskaan takaisin, olen minä ollut osallisena uskollisesti hänen kohtaloihinsa, yleten ja aleten hänen tähtensä mukana. Ja kuitenkin, kuin muistelen vanhaa isäntääni, on minun hyvin vaikea sanoa, oliko hän hyvin hyvä tai hyvin huono ihminen. Sen tiedän vain, että hän oli hyvin suuri, ja että ne asiat, joita hän käsitteli, olivat niin ikään suuria, niin että meidän on vaikea häntä arvostella tavallisen mittakaavan mukaan. Levätköön hän rauhassa suuressa punaisessa sarkofaagissaan Invalidikirkossa, sillä hän on työnsä tehnyt, ja mahtava käsi, joka muodosti Ranskan ja piirsi nykyisen Europan päärajat, on muuttunut tomuksi. Kohtalo käytti häntä aseenaan, ja kohtalo hänet kukisti, vaan vielä elää harmajatakkisen pienen miehen muisto ja vielä se vaikuttaa ihmisten ajatuksissa ja toimissa. Toiset ovat kirjoittaneet ylistääkseen häntä, toiset moittiakseen, vaan minä puolestani olen vain koettanut kuvata, minkä vaikutuksen hän minuun teki niinä päivinä, kauan aikaa sitten, jolloin armeija oli Boulognessa ja minä tulin linnaani Grosboisiin.