Ensimäinen käsky
| Ensimäinen käsky. Kirjoittanut Elvira Willman-Eloranta |
Minä olen Herra sinun Jumalasi. Älköön sinulla olko muita Jumalia.
Konsuli Salonin ruumisarkun siunattiin kirkossa. Alttarilla paloi kaksi kaksikymmentä haaraista pronsista kynttilä-jalkaa, jotka konsulin poika nuori konsuli oli lahjoittanut kirkkoon isän hautajaisten muistoksi. Virallisen juhlallisena seisoivat kaupungin maistraatin jäsenet mustiin hännystakkeihin puettuina ensimäisissä penkeissä. Kolmannessa penkissä akkapenkin takana ja pikku porvarien penkkien edessä seisoi leskikonsulinna ja konsulin ainoa tytär, joka oli ruotsinmaalaisen hammaslääkärin kanssa naimisissa sekä ainoa poika, nuori konsuli. Kaikki juhlallisimmassa surupuvussa. Taampana seisoi pikkuporvaristo, kaukaisin suku ja palvelijakunta, jotka suuremmassa tahi vähemmässä määrässä olivat saaneet tuta konsulin hyväntekeväisyyttä. Kaikkein taimpana seisoi tiheässä tukussa nipukansa, joka halusi nähdä kynttilävaloloisteen, kukitetun ruumisarkun, konsulinnan ja tohtorinnan puvun ja joka puoleksi vihoissaan, puoleksi tottuneen nöyränä seurasi juhlallista kirkonmenoa. Urut olivat laanneet soimasta, laulukunnan jäsenet tanskalaiset sähkölennätin virkamiehet ja kaupungin nuoret neitoset hajaantuivat urkuparvelle suhahtaviin, salaa kiemaileviin ryhmiin ja pappi alkoi puhua alttarilta.
Hän oli rehellinen mies, joka rakasti Jumalaa ylitse kaiken.
Ja kirkkoherra puhui pitkään ja nuhtelevaisesti maailman pahennuksesta, mammonanpalveluksesta, vaan konsuli vainaja oli Jumalaa pelkäävä mies. Hän ei tehnyt kenellekään vääryyttä, hän lahjoitti köyhille rikkautensa runsaudesta. – Ja akat itkivät peräpenkillä, sillä he olivat saaneet rieskaleivän silloin tällöin konsulin kyökistä. Ja konsulinna oli lempeän näköinen, tietäen vanhuskauden kruunun loistavan päässänsä, ja nuori tohtorinna oli sopivan vakavan näköinen sillä hän tiesi, että heidän perheensä täytyy säilyttää kaupungin malliperheen maineensa ja nuori konsuli oli siivon näköinen niinkuin sopi niin uskollisen isän pojalle.
Ruumiinvihkimys oli loppunut. Saatto järjestäytyi poistumaan kirkosta etsiäkseen ajopeliänsä. Konsulinna ja tohtorinna eivät katsahtaneet ihmisiin, kasvot peittyneinä suruharsoihin ja kyyneliin, ja nuori konsuli koetti purra huuliansa hillitäkseen tunteitaan.
Kaikki olivat liikutettuja, sillä nyt haudattiin kaupungin paras mies.
Hautajaissaatto kulki sata lukuisena kaduilla, väkeä oli kaduilla ja hautausmaalle saakka tiheänä. Hautausmaa oli mustana ihmisistä.
Jälleen puhui kirkkoherra vaikka lyhyemmin, jälleen lauloi hieno sekakuoro ja vihdoin ruvettiin laskemaan seppeleitä haudalle aina kymmeniin saakka. Maistraatilta innokkaat valtuuston jäsenille – vapaehtoiselta palokunnalta, uskolliselle johtajalleen rouvasväen yhdistyksen puolesta alttiille hyväntekijälle – pankin puolesta – rehelliselle luottomiehelle – porvarissäädyn puolesta – hyvälle toverille – liikeystävien puolesta – rehelliselle liikemiehelle – sukulaisten puolesta – sedälle ja enolle, tuttavien puolesta – herttaiselle veljelle – ruotsalaisen kenraalikonsulin puolesta – kunnon virkamiehelle – tanstalaisten lennätinvirkamiesten puolesta – til ben besta af alla venner i fremmande land – ja vihdoin puolison puotipalvelijoitten, palvelijoitten – maakartanon alustalaisten ja sairaalan diakonissan puolesta. – Konsuli Salon oli ennen kuolemaansa – kahdenkymmenenviiden vuotiselle hääpäivänään perustanut kaupunkiin sairaalan äitinsä perintötaloon ja lahjoittanut siihen 20,000 markkaa. Siitä päivästä asti saattoi hän odottaa tyynesti kuolinhetkeään. Hän oli tosiaankin näyttänyt rakastavansa Jumalaa enemmän kuin mammonaa.
Hautajaismenojen päätyttyä oli talossa viikon kuluessa inventiooni ja pesän kirjoitus – ja kirjat näyttivät että konsuli mammonan halveksimisestaan huolimatta jätti jälkeensä puolen miljoonaa ja hyvän liikkeen.
Nuori konsuli asettui sitä hoitamaan, tohtorinna läksi perintöineen kauniin tohtorinsa luo Ruotsiin ja konsulinna kulki kuin ennenkin tavalliselle kuolevaisille näkymättömänä komeassa talossaan.
Konsulinna oli niin hienotunteinen ihminen, ettei seurustellut muissa kuin lähimmäisessä sukulaispiirissään.
Häntä häiritsi turha melu.
Kosuli Salonin lautatapulilla istui kaksi Uutamaalaista Kubiininajajaa – talllukat jälessä. Vähän matkan päässä seisovat heidän pienet pitkäkasvoiset, loppakorvaiset, laihat hevosensa takarekien eteen valjastettuina.
Ajajat olivat pörröpäiset, laihakasvoiset, tyrmistyneen näköiset kuin hevosetkin.
Kumpaisetkin olivat he oppineet että maailman koronkiskurin valtaa vastaan taistellessa ei auta muu luin luppakorvainen kärsivällisyys.
Hevoset saivat tuota elämän pitkää piiskaa kuljettaen liukuvilla teillä, huonosti kengitettyinä ja vatsa silppuroskaa täynnä, pitkiä palkkeja. Ukot tiesivät, mitä elämä maksoi, istuen vilusta kyyristyneinä, tyhjä piippu suussa, leipäkannikka pussi allansa liukuvan takarekensä etukeulalla.
Tiukassa oli se kolikko, joka kaupungissa, heltyi konsulin ruotsalaisen konttoristin kädestä.
Liike oli liikettä. Konsuli Salon oli ankara liikemies.
Puolet lankuista olivat ”prääkkejä.” Ukot vannoivat sahanneensa ne oikeaan aikaan, ja oikeaan mittaan. Vaan ruotsalainen konttoristi kohotti olkapäitään.
Vi kan omöjligt inte ta emot oduglig vaara –.
– Ei ole hyve. – Prääkätä – täytyy vartersmanni ollut – slarsoinen – Puhukaa konsulin kanssa. –
Konsuli on konttorissa.
Konsulilla on kiire.
Ei – ei ”prääkkiplankkuja” – Hinta on huono Kööpenhaminassa. – Täytyy olla ankara mitan kanssa. Michelsson saa järjestää asian.
Michelsson järjesti asian ja ukot saivat lähteä kevyemmällä kukkarolla ja raskaammalla mielellä kuin mitä he olivat kuvitelleet ostamaan akoilleen puolen naulaa sokeria ja fjendelin kahvia konsulin puodista. –
Puoti poika antoi heille hyvästä hinnasta kartuusin ”Proberaria” pyhäksi.
Ja kun ”Ruuna” oli konsulin pihalla syönyt kourallisen suoperäheiniä nyppien jäätyneellä turvallaan viimeisiä haivenia, jääden sitten korvat lupassa, toinen takalapa alempana toista kärsivällisenä ja kuuraisena odottamaan, saapuivat ukot takarekiensä äänelle söivät viimeisen kannikkansa ja ryyppäsivät suurimpina juhlina tilkan viinaa päälle ja niin sitä lähdettiin kotiapäin lönkyttämään illan jo hämärtäessä.
Hautaussaattoa vastaan tuli nyt jono kubiilin ajajia Uutamaalaisia. Nuori konsuli vilkaisi heihin salaisella vihalla, konsulinna kävi jäykemmäksi heidät nähdessään ja tohtorinna nosti kulmakarvojaan kuin jotain kiusattavaa nähdessään.
Vaan ukot paljastivat harmaat päänsä kirkkotarhan ohi kulkiessaan.
Hevoset lönkyttivät eteenpäin korvat vihaisessa lupassa.
Ei heidän ollut nostaminen kannetta kuollutta konsulia vastaan. Olihan hän Jumalaa pelkäävä mies.
Lähde: Työmies 15.6.1903.