Ensimmäiset hetkeni
| Ensimmäiset hetkeni. Kirjoittanut Katri Vala |
- Kaikki elämä oli silloin kadonnut maasta,
- ja Lapin aurinko miltei sammunut.
- Revontulien vihreät ja rikinkeltaiset soihdut
- häipyivät jo kalveten tunturin huippujen taa,
- kun suuren tuskan jälkeen
- lepäsin vihdoin kalpean äitini rinnalla
- aamukuutamossa.
- Äitini hymyili ja itki,
- ja minä vaistosin vain
- hänen lämpimien rintojensa tuoksun
- ja imeydyin kiinni punaisiin päihin,
- ja niin valui pieneen ruumiiseeni
- surullista ja kaunista elämää
- valkoisena, voimallisena maitona.
- Eikä minussa ollut pelkoa
- tuon lämpöisen rikkauden loppumisesta.
- Äitini rinnat olivat ehtymättömät kuin maa,
- joka yhä uudestaan antaa ravinnon
- myriaadeille yksilöille.
- En myös tuntenut sääliä
- nuorta äitiäni kohtaan,
- joka verellänsä oli ruokkinut
- ja yhä ruokki minua.
- Minulla oli jumalainen oikeus olla julma,
- niinkuin kaikella versovalla elämällä on.
Lähde: Vala, Katri 1924: Kaukainen puutarha. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.