Ensimmäiset ystäväni
| Ensimmäiset ystäväni. Kirjoittanut Juho Reijonen |
On jo noin parikymmentä vuotta kulunut siitä, kuin aloin eroittaa kummini Heikki Korhosen muista ihmisistä. Silloin lienen vielä ollut aivan pieni, koska minulla ei vielä siihen aikaan ollut omaa päänpeitettäkään, vaan käytin piika Tiinan kanssa yhteisiä. Kuitenkin oli minulla jo aivan oma, mielestäni hyvin kaunis, sinikukkainen ja Venäjän karttuunista tehty koltti, joka juhlatilaisuuksiksi pantiin päälleni. Arkipäivinä, kun sinikukkainen kolttini riippui vaatekaapin naulassa, kävin puettuna miten milloinkin sattui.
Isäni oli leskimies ja minä hänen ainoa poikansa. Enimmiten oli minulla tapana leikkiä ypö-yksinäni pappilan pellon pientarella, jolle isäni mökki oli rakennettu, tahi myöskin niiden neljän tuuhean pihlajan alla, jotka kasvoivat lammin rannalla, sillä minulla, niinkuin jo sanoin, ei ollut omaa päänpeitettä, jonka vuoksi olin lakkaamatta muiden kylän poikien pilkan esineenä, jos milloin heidän seurassaan uskalsin näyttäytyä. Noilla yksinäisillä leikkitantereillani taas olin yleiseen suosittu; mehiläiset, perhoset, valko- ja puna-apilaat tunsivat minut ja kohtelivat minua ystävällisesti, niinkuin minäkin heitä – siellä ei kukaan tehnyt minusta pilkkaa.
Isäni oli harvoin kotona, sillä hänen elinkeinonansa oli pienen kaupan pito. Hän osti pitäjäläisiltä voita, talia, lintuja ja muuta sellaista, joita sitten vei kaukaisiin kaupunkeihin. Niistä toi hän tullessaan pitäjän lukuisalle herrasväelle kahvia, sokeria, Hollannin palttinaa, siirappia ynnä muuta, ynnä muuta; ja karttuunia, verkaa, ”ruunihuiveja”, Kurkijoen piiskoja ja minkä mitäkin tarviskalua piti hän aina varalla talonpoikaiselle väestölle. Rettigin vaakunaa, ”bruna prima” ja ”medelfina”- sikareja löytyi myös talossa käräjä-herrojen varalla, joita minä en lukenut herrasväkeen kuuluviksi, kun he niin usein muuttelivat asuinpaikkaa; eikähän muut olleet herrasväkeä, kuin meidän ”Herrassöötinki”, Kruununvouti – sukuisin Kamreeri – Levälahden herrasväki, jonka talon herraa yleiseen sanottiin ”Insinööriksi”, sekä Tohtori, ison- ja pienen pappilan ja ”Vallesmannin” joukot; se oli mielestäni ihan selvää. Herrasväkenä tosin pidin Henkikirjurin ja Kanttorinkin joukkoja, mutta niille en rohjennut antaa lisäyssanaa ”meidän”, sillä ne asuivat kaukana, missä lienevät asuneetkaan parin peninkulman päässä; enkä heitä nähnyt muulloin, kuin kirkossa, johon ani harvoin pääsin. Tiinalla, jonka huostaan kasvatukseni kokonaan oli uskottu, oli näet yhtä vähän halua kirkonkäymiseen, kuin minullakin – pääverhoni tähden.
Isäni siihen sijaan kävi sangen usein kirkossa, kun vaan milloin sattui sunnuntaina kotoisella olemaan, vaan hänen kanssaan en koskaan päässyt sinne enkä tahtonutkaan, sillä isäni olo-ajat kirkossa olivat ainoat tilaisuudet, jolloin sain nauttia ruuninkarvaisen Pollen seuraa. Muulloin aina piti tuo suuri herra isäni seuran parempana, kuin meidän varsinaisten kotona-olijoiden: Torstikin, naskin, Mirrin, Mustin, Tiinan ja minun, vaan kirkkoon hän ei koskaan lähtenyt.
Kerran lauvantai-aainuna tulivat Polle ja isäni kotiin pitkältä matkalta ja sinä päivänä lisääntyi ensimmäisten ystävieni luku kahdella. Seikka oli seuraava. Isäni neuvoi minulle tarkkaan Kamreerin talon ja käski minun mennä ilmoittamaan Kamreerin papalle, tulleensa jo kotiin. Tuon vanhan herran tunsin jo vanhastaan, sillä hän oli pitkä, suora ja uljas vanhus, jollaisia en usein jälestäpäinkään ole nähnyt. Minulla oli myös heikko aavistus hänen olevan hyvän miehen ja kerran löytäväni hänessä hyvän ystävän, vaikka sitä en voinut selviin ajatuksiin pukea.
Pian seisoimme, Musti ja minä, vanhan herran huoneessa. Minä seisoin oven suussa, huivi näpissä, mutta Musti ei enää ollut niin ujo, sillä hän oli vanhempi minua, vaan rohkeasti kävi peremmä ja aivan käskemättä istahti vanhan herran kirjoituspöydän eteen. Siinä hän hyvän aikaa katselee kirjoittavaa vanhaa herraa, sitten taas minua ja niin aina vuorotellen meitä molempia. Se viisas Musti teki, niinkuin suurten herrojen palvelijat, nimittäin ilmoitti talon isännälle läsnä-oloni, mutta kun minä en vielä siihen aikaan käyttänyt käyntikortteja, täytyi Mustin nykäistä isäntää housun lahkeesta. Näin sai Musti vanhan herran viimein huomaamaan hänelle nyt saapuneen vieraita.
Tervehdykseksi Mustille lausui vanha herra: ”syyti!” jota seurasi potkahdus. Musti pakeni minun turviini ja vanhan herran silmät seurasivat tarkkaan uskollisen toverini liikkeitä, kunnes huomasivat minut.
”Hyvää päivää”.
”Jumal’ antakoon, lapseni! Kenenkä tyttö sinä olet?”
”Tyttö”, tuo sana loukkasi minua kovasti ja ajoi veren päähäni, jonka vuoksi minä aloin sopertaa: ”en – en –”
”Jaha, vai Engström’in, vai jo te käytte kerjuulla, vai jo te käytte kerjuulla, hm. No kummako se, kummako se, isä juo, äiti on kivulloinen – vaimo parka – lapsiraukat, lapsiraukat!” tuumaili vanha herra puoli-ääneen.
Pääni kävi pyörälle ja minä taaskin sopertamaan:
”I–sä käski minun –”
”Hyvä, hyvä, minä annan hänelle työtä”, ja hän veti sänkynsä alta rikkonaiset saappaansa, jotka pisti käteeni ja sanoi: ”vie nuo isällesi ja käske panna niihin öfverkapat”.
Minä otin kengät vastaan ja melkein vapisten jatkoin keskustelua: ”isä käski sanoa olevansa jo kotona”.
”Kotona, käskikö hän sanoa olevansa jo kotona?”
”Käski”, vastasin minä, silmäillen rukoilevasti Mustia, että hän vahvistaisi sanojeni totuuden.
”Vai käski sanoa olevansa kotona – hm – mitä hän sillä lienee tarkoittanut – hm – minä tulen itse paikalla sinne – hm! Onko hän selvä?” kysyi vanha herra.
Minä en ymmärtänyt tuota kysymystä laisinkaan ja vastasin: ”en tiedä”.
”No, huutaako hän, kirooko hän, tuliko hän yksin kotiin?” kyseli vanhus.
Minä, iloisena, kun taaskin käsitin hänen kysymyksensä, toimitin: ”ei, Pollen kanssa ne tulivat yhdessä;” ensimmäiset kysymykset jäivät vastaamatta.
”Mitä, Pollen kanssa, kukas se Polle sitten on?”
”Se on – se on se meidän Polle”.
”Sinä olet hupsu, tyttö parka; kummako se, kummako se, hän pieksää lapsiraukkansa vielä kuolijaksi”, ja hän otti pöytälaatikostansa ison hopearahan ja lisäsi: ”pidä sinä itse tämä tahi anna pikemmin äitillesi, vaan älä suinkaan näytä isällesi”.
Tuosta puheesta en taaskaan ymmärtänyt mitään, sillä eihän minulla enää ollutkaan äitiä, vaan kuitenkin tyytyväisenä hopearahaani lähdin, kengät kainalossa, tallustamaan kotiani kohti.
Siellä aivan oikein ilmoitin vanhan herran luvanneen itsensä tulla paikalla ja jo ennakolta lähettäneen saappaansa koppaan pantavaksi. Rahasta en isälleni virkkanut mitään. Yht’äkkiä juolahti mieleeni ajatus: mitä, jos vanha herra luulikin Tiinaa äidikseni ja siis on minun tuo kaunis, kiiltävä kolikko annettava ”pikemmin” Tiinalle. Isäni ei ymmärtänyt kenkäseikasta niin poloisen pölähtävää, vaan tuumaili vanhan herran kyllä itsensä selittävän sen meille tultuaan. Tiina siihen sijaan käsitti vallan hyvin vanhan herran tarkoituksen, kun minä, niin pian kuin mahdollista tahi ”pikemmin” kuin tavallisesti toimitin kolikkoni hänen laihaan kouraansa; hän heitti sen arkkunsa pohjalle niin että kilahti. ”Jumala siunatkoon sitä hyvää herraa!” kuulin hänen lausuvan ja sille tielleen rahani jäi, enkä sitä sen koommin ole enää koskaan nähnyt.
Vanha herrapa ei tullutkaan, ja iltapuoleen samana päivänä otettiin minut asiasta tutkinnon alaiseksi. Minä kerroin isälleni laveasti, oikein juurta jaksain asian, vaan tullessani raha-pykälään keskeytti Tiina kertomukseni sanoen: ”valhetta, valhetta kaikki tyyni, ei se ole käynytkään vanhan herran luona, vaan lienee taas ollut juoksentelemassa lammin rannalla tahi jossakin muualla”,
Minulla ei ollut rohkeutta syyttää Tiinaa samanlaisesta rikoksesta, eikä se ollut tarpeenkaan, sillä isäni sanoi: ”Eikö mitä, vaan hän ei liene osannut oikein selittää asiaansa – kirjoittaa minun olisi pitänytkin”.
Kääntyen minuun jatkoi hän: ”mene muuttamaan puhdas koltti päällesi, minä sillä välin kirjoitan kirjeen, jonka saat viedä vanhalle herralle”.
Tiina vei minut viereiseen huoneesen, vaan muuttaessaan päälleni toista pukua, näki hän olevan soveliaan tilaisuuden kukistaa minussa asuvan valheellisuuden, – mietti hetkisen ja kasvoissaan näkyi mikä hirmuinen taistelu hänen sisällänsä riehui. Hän ei voinut masentaa rangaistushimoaan ja niin sain kelpo löylytyksen koivun varvulla, en oikein selvään tiennyt mistä syystä, sillä kurittajani ei koko rangaistus-ajalla sanonut muuta kuin: ”vai sinä, vai sinä”. Lopuksi täytyi minun vielä kiittää häntä hyvän-teostaan ja luvata ett’en enää milloinkaan tästä lähin valhettelisi. Musti, joka Tiinan mielestä oli osallinen rikokseeni, sai samalla mitalla, ja oikein rakkaasta kädestä saikin. Niin olimme taas, Musti ja minä, tarpeellisesti sekä varustetut että evästetyt matkallemme.
Murheellisina aloitimme kulkuamme, vaan kun näimme kuinka iloisina pääskyset kiitelivät ilmassa, kuinka perhoset lentelivät pientarella kasvavien kukkien välillä, jotka ystävällisesti nyykyttivät meille pieniä päitään, kun näimme kuinka västäräkki, riemuissaan viiskuttaen lammin rannalla, tyytyväisenä heilutteli pitkää pyrstöänsä, unohtui huolemme, ja mitä parhaimmalla tuulella saavuimme vanhan herran asunnolle.
”Ha, ha, ha” – nauroi vanha herra, luettuansa hänelle tuomamme kirjeen. Sitten otti hän minut polvilleen, suuteli otsaani ja kysyi, miksi kävelin huivi päässä. Tuohon en osannut suoraa vastausta antaa, vaan ei hän sitä odottanutkaan, kutsui pii’an, tuotti sisään kahvia ja makeisia, joista sai osansa Mustikin, jonka nyt esittelin vanhalle herralle. Vielä näytteli hän minulle kauniita kuviakin, antoipa lahjaksikin pienen semmoisen kuvakirjan, jonka kannessa oli naisen kuva, iso rysä-hame päällä. Viimein otti hän kiiltonappisen sinisen takkinsa päälleen, pisti isolippaisen lakin päähänsä ja niin lähdimme käsi kädessä kotiini päin.
Musti hyppeli edellä, ikäänkuin olisi tahtonut mennä jo ennakolta ilmoittamaan vastaantuleville hämmästyneille kirkkomiehille: ”katsokaas mihin kunniaan leikkitoverini on kohonnut; hän se on, joka tuolta jälestäpäin tulee käsi kädessä vanhan herran kanssa – kyllä se on hän, uskokaa pois, vaikka hänellä onkin huivi päässä, hau, hau”.
Sitten riensi se toisten ja yhä toisten kirkkomiesten luo ja ”hau, hau”, kuului lakkaamatta, sillä Mustin mielestä piti tien olla auki, kun perästä päin tuli hänen pieni isäntänsä ja vanha herra käsikkäin ”hau, hau”.
Kotiin tultuamme oli siellä vieras, kummini, ja pöydällä oli pieni viheriäinen olento. Se oli mielestäni sangen soma. Minä katselin sitä, sill’aikaa kuin aikaihmiset tervehtivät toisiaan. Mikähän tuo mahtoi olla? Minä käännyin Mustiin päin. Tämä silmäili vuorotellen viheriäistä olentoa, vuorotellen minua ja katsoi minuun veitikkamaisesti, juuri kuin olisi tiennyt koko tuon olennon elämäkerran ja tarkoituksen, vaan ei kiusallakaan ilmoittaisi sitä, joll’en itse saisi selville. Minä ajattelin pitkin ja poikin, ja yht’äkkiä alan tuumia mielessäni: ”älähän mitään, jos se olisikin lakki. Aivan oikein: viheriäinen päällys, musta tupsu päälaella, mustan ja valkean kirjava ranta ja oikea kiiltolippa. Niin, lakki se on, kuin onkin. Oi jos kellä olisi tuollainen lakki! –”
Silloin herätti kummini minut unelmistani sanomalla: ”Juijo, tules nyt, anna minulle kättä; etpä arvaa mitä sinulle olen tuonut?”
Mielelläni annoin hänelle kättä, sillä kyllä nyt jo tiesin kenelle lakki oli ai’ottu.
Se päivä oli minulle oikea onnen päivä, yhtenä ainoana päivänä olin saanut kuvakirjan, uuden lakin, kolikon, kahvia, sekä astunut pitkän matkan käsi kädessä vanhan herran kanssa, ja kaupan päälle olin saanut vielä opetuksen toden puhumiseen. Tiinalle näytin sekä kuvakirjani että uuden lakkini. Tuo nainen kirjani kannessa oli aivan Tiinan näköinen, vaan Tiinan hame oli kuin säkki, kuvan hame kuin ruiskeko. Tiina tavaili: ”K–sano K–ari–Karrikatur– tätä en minä osaa lukea, se on latinaa, pane kirja talteen, äläkä revi sitä”. Minä panin kirjan talteen ja riensin muille talon asukkaille näyttelemään lakkiani.
Mirri sai vielä samana päivänä monta kertaa nähdä, ett’ei hänen enää sopinut pitää minua vertaisenaan, sillä nyt olin oman lakkini herra. Naskille ja Pollelle näytin myös loistoni, mutta kun sitä Torstikille menin näyttämään, ajoi Tiina minut navetasta pois, sillä hän nähtävästi kadehti minua siitä, että pääverhoni suhteen olin päässyt yhtä itsenäiselle kannalle kuin hänkin. Näin sai Torstikki parka yhä edelleen elää siinä uskossa, että minä vieläkin käytin Tiinan kanssa yhteisiä pääverhoja.
Siitä päivin oli minulla kolme elävää ystävää: Vanha herra, kummi-Heikki ja Musti, jonka viimemainitun kanssa kristillisesti ja’oin uuden lakkini tuottaman kunnian ja ilon. He olivat minulle, kukin lainsa jälkeen uskolliset aina kuolemaansa asti. Nyt lepäävät he jo kaikki ”maan mustan mullassa”.
Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. III. 1880. G. W. Edlund, Helsinki.