Epäilijä: Toinen Näytös

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ensimäinen Näytös Toinen Näytös.
Epäilijä
Kirjoittanut Kalle Aho
Kolmas Näytös


(Keskinkertaisesti sisustettu kamarihuone; toisella sivulla on ovi, toisella akkuna, sen edessä pöytä, jonka päällä on raamattu, postilloita ja muita kirjoja; pöydällä palaa kynttilä.

Perällä on sänky, jossa makaa ANTIN ÄITI lakanoin välissä vaaleana ja laihana, rinta kohoilee raskaasta huokumisesta; sängyn vieressä tuolilla lääkepulloja. On yö.)

ELLI.

(Istuu sängyn vieressä ja laulaa seuraavaa virttä.)

Maailma, sinun jätän, Jeesuksen kannan käteen Täält’ sielun lähteissän’. Oi, Herra! ota huomaas’ Ja korjaa minua suojaas’, Nyt kotia kulkeissan’.

Jo aikani nyt joutuu. Kuolema minua noutaa, Kuin kuitenk’ voitto on; Nyt loppuu kaikki vaivan’ Ja pääsen täältä taivaan Autuaalliseen iloon.

Koht’ joudun minä matkaan, Ja annan teit’, mun rakkaan, Kaikk’ Herran haltuun tääll’; Ah, olkaat valmiit aina, Kyll’ Herra armons’ lainaa Ja yhteen auttaa viel’.

(Hän herkiää laulamasta, katsoo sairasta ja viepi virsikirjan pöydälle.)

ANTTI.

(Joka samassa tulee sisään sukkasillaan ja ilman takkia.) Yhä sinä vaan jaksat valvoa, Elli kulta.

ELLI.

Mutta kule hiljaa .. äitisi on nukahtanut.

ANTTI.

(Menee vuoteen luo; katsoen tarkasti sairasta.) Hän ei elä kauan.

ELLI.

Jokaiselle kerran loppunsa tulee.. (Katselee Anttia.) Näytäthän kovin väsyneeltä. Miksi lepäsit niin vähän aikaa? Olethan jo valvonut monta yötä perätysten.

ANTTI.

En saanut unta. (Pitelee otsaansa.) Ihmistä koetellaan .. tuntuupa siltä kuin kaikki taistelut olisivat päässä.

Hän tuossa taistelee kuoleman kamppausta, minä tässä elämän.

ELLI.

Miksi sinä Antti olet niin levoton ja rauhaton. Minä luulin että, kun sinä taas saat vanhan uskosi, katoaa tuo sinun alituinen synkkämielisyytesi, jonka sanot tulevan siitä, ettet löydä sitä, mitä etsit. Mutta olemmehan nyt löytäneet suurimman totuuden, ja minä olisin onnellinen, jos sinä vaan et kärsisi niin kovin paljon. Koeta rauhoittaa mielesi ja jätä jumalan huostaan kaikki.

ANTTI.

Onkos sinulla itselläsi sitten aivan luja vakuutus jumalaan?

ELLI.

Kyllä minä uskon että jumala hoitaa, jos ihminen turvautuu häneen.

ANTTI.

Millä tavalla sinä häneen turvaudut?

ELLI.

En minä osaa sitä selittää, minä tunnen vaan että hän tukee minua.

ANTTI.

Etkä koskaan horju tuossa uskossasi?

ELLI.

Jos tietäisin että sinä et epäile, en minäkään horjuisi, mutta kun näen että sinullakaan ei ole varmuutta, katoaa se minultakin. Sillä kun ajattelen jumalaa, ajattelen samassa myös sinua, enkä sitten tiedä kumpaako minä enempi ajattelen, se niin kummallisesti sotkeutuu, ja sitten minä taas ajattelen vaan sinua. Silloin minä aina tulen levottomaksi ja soisin että kaikki olisi entisellään. Mutta se menee pian ohitse ja minä taas uskon että tämä on ainoa tie elämään.

ANTTI.

Miksi en minäkin voi uskoa yhtä lapsellisesti?

ELLI.

Niin, miksi? (Tarttuu Antin käteen.) Kuule, sano millä voisin tuskasi lievittää. Minä antaisin kaikki, jos sinä vaan pääsisit tuosta tuskasta.

ANTTI.

Luopuisitko vakuutuksestasikin, raamatun opista, jos tietäisit että minä siitä luopumalla tulisin entiselleen.

ELLI.

(Katsoo silmänräpäyksen ajan Anttia silmiin, tarttuu sitten hänen kaulaansa.) Luopuisin, kun tietäisin että sinäkin olet luopunut, sillä jos sinä et ole varmaan vakuutettu että raamattu ei ole totta, et siitä luovu.

ANTTI.

Vaan jos minä erehtyisin ja joutuisin sen kautta ijankaikkiseen kadotukseen.

ELLI.

Silloin en minäkään tahtoisi taivaasen. Kun tietäisin että sinä olet semmoisessa vaivassa, ei minulla olisi iloa taivaassakaan. Ennen kärsisin sinun kanssasi.

Mutta mitä me puhumme semmoisista, jumala ei ole niin kova. Ja jos rukouksella käännyt hänen puoleensa, niin tuskasi katoaa. Ainakin se lievittää.

ANTTI.

Enhän voi rukoillakaan.

ELLI.

Kyllä sinä voit, jos tahdot. Minäkin rukoilen puolestasi. Rukoillaan yhdessä tässä äitin vuoteen vieressä.

ANTTI.

Ei se auta. En ole koskaan saanut sen kautta mitään. Ja ketä mä rukoilisin?

ELLI.

Ketä –?

ANTTI.

Niin juuri.

ELLI.

Mutta Antti, – jumalaa.

ANTTI.

En uskalla, sillä jos häntä on, ei hän kuule minua, onhan epäilykseni siksi liian suuri. Jos häntä taas ei ole, on se turhaa, naurettavaa.

ELLI.

(Katsoo hämmästyneenä häneen.) Kuinka sinä sitä saatat epäillä? – Onhan jumala.

ANTTI.

Niin luulisi. Mutta mistä sinä sen tiedät?

ELLI.

Mistäkö tiedän? – Minä tunnen sen, olen vakuutettu.

ANTTI.

Niin olin minäkin. (Syvästi huoaten.) Vaan sitten tuli epäilys ja niin rauha haihtui, kaikki meni. (Istuutuu tuolille vuoteen viereen, panee kyynärpäänsä polvea vastaan ja kätensä silmille.)

ELLI.

Sinä murrut Antti, et kestä tuota taistelua, jos et luota jumalaan .. hän on ainoa avun tuoja.

ANTTI.

(Kolkolla äänellä.) Täytyy kestää.

ELLI.

Mutta mikä siitä lopuksi tulee?

ANTTI.

Sitä en tiedä. Koettaa kumminkin tahdon ja taistelen siksi kunnes murrun. (Nousee ravakasti ylös ja alkaa astua; pysähtyy yhtäkkiä.)

Mutta miksi minun oikeastaan täytyy epäillä?

ELLI.

Niin.

ANTTI.

Mistä tämä tuska? Tuntuu siltä kuin se olisi perisynti minussa. Onhan se aina ollut niin kauan kuin muistaa jaksan ainoastaan vähäisillä loma-ajoilla. Olisiko tämä kaikki perintöä? (Katsoo äitiään.) Mutta makaahan äitini tuossa kuolinhetkelläänkin noin kovin levollisena.. Tuota rauhallista katsetta! Melkeinpä hymy huulillaan! Voi, jos tietäisit minkälaiseen tuskaan tuolla samalla vuoteella poikasi synnytit.

ÄITI.

(Vavahtaa kouristaen sydämen kohdalta; nostaen päätään.) Kellä on niin vaikea olla? Ketä täällä on? (Katsoo tarkemmin.) Tekö lapseni?

ANTTI.

Niin äiti.

ÄITI.

(Katsoo tarkasti Anttia.) Antti, oletko sairas?

ANTTI.

En ole.

ÄITI.

Mutta sinua vaivaa jokin, minä tunsin sen herätessäni.

Käypäs istumaan tuolille tuohon viereeni, että saan sinua tarkemmin nähdä. (Ottaa Anttia kiini kädestä.) Olethan vaalea paljosta valvomisesta ja silmissäsi huomaa tuskan. Sinä salaat minulta jotakin.

ANTTI.

Kuinka minä voin olla rauhallinen, kun näen sinun loppusi lähenevän.

ÄITI.

Ei ole se ainoa syy. Muukin sinua vaivaa, vaan pelkäät puhua minulle sen vuoksi, että olen sairas, mutta sehän saattaa minut vielä levottomammaksi. Kuule, elä salaa mitään. Mikä sinua vaivaa?

ANTTI.

Onhan minulla nyt kenties vaikeampi kuin sinulla. Minä olen rikollinen edessäsi. Äiti, minä olen pettänyt Sinut. (Painaa päänsä äitin vuoteesen ja itkee.)

ÄITI.

Antti, elä itke, en minä sinua tuomitse. (Nostaa hänen päätään.)

ANTTI.

Äiti, jos sinä ajaisit minut luotasi, olisi minulla paljon helpompi olla .. nuhtele edes minua.

ÄITI.

En voi, enhän tiedä syytäkään, ja jos tietäisinkin .. sillä näenhän nyt että kadut, mitä varten sinua enää nuhteleisin.

ANTTI.

Sinä olet liian hyvä.

ÄITI.

Ei, lapseni, ei kukaan tässä maailmassa ole liian hyvä. Ainahan äiti rakastaa lastaan, sillä onhan se hänen omaa lihaansa.

ANTTI.

Vaan täytyyhän usein itseänsäkin kurittaa.

ÄITI.

Itseään voi, vaan ei lastaan. Häntä ei saa kuin neuvoa ja rakastaa.

ANTTI.

Mutta jos sekään ei auta.

ÄITI.

Sitten ei auta mikään.

ANTTI.

Ja vanhemman täytyy jättää lapsensa.

ÄITI.

Ei hän voi sitäkään tehdä. En ainakaan minä. Sinua en voisi jättää, vaikka lankiaisit kuin syvälle, minun sylini olisi sinulle aina avoinna. Rakkauteni sinuun vaan kasvaisi.

ANTTI.

Onhan sinun rakkautesi sitten täydellisempi kuin jumalan, sillä hän on jo hyljännyt minun.

ÄITI.

Vaikka Herra koettelee ihmistä, niin ei hän siltä hylkää. Vaan sitä en tiedä, jos sinä olet hyljännyt hänen.

Haepas hyvä Elli minulle hiukan kylmää vettä, suutani niin kuivaa.

(ELLI menee.)

ANTTI.

Kyllä sinä äiti olet oikeassa, minä hänet olenkin hyljännyt. En ole uskonut niitä totuuksia, joita sinä olet opettanut, enkä vieläkään voi uskoa.

ÄITI.

Lapsi raukka, sinulla on kovat koetukset edessä.

ANTTI.

Vieläkö kovemmat?

ÄITI.

Ei tämä ole, Antti kulta, kuin alkua vasta.

ANTTI.

En sitten kestä, sillä kyllin kovia taisteluita olen jo kärsinyt. Pienestä pojasta asti olen kokenut taistella, en tiedä mitä vastaan, vaan taistellut olen. Kaikkihan tässä maailmassa sanottiin olevan syntiä. En saanut kumminkaan selville miksi. Rukoilin vaan jumalaa, että hän näyttäisi minulle oikean tien.

ÄITI.

Ja hän näytti?

ANTTI.

Ei, sitä hän ei tehnyt. En saanut mitään. Vaan minäkään en vielä masentunut, rukoilin yhä enempi. Mutta kuta enempi rukoilin, sitä suuremmaksi tuskani tuli.

ÄITI.

Antti raukka, miks’ et ole minulle mitään kertonut?

ANTTI.

En tahtonut puhua siitä kenellekään, kun tiesin ettei kukaan sitä ymmärtäisi. Yksinäni vaan taistelin ja toivoin muutosta. Tuntui kuin koko maailma olisi tullut viettelemään .. silloin tunsin että kaikki oli syntiä. Toivoin vaan että lasna olisin kuollut, niidenhän sanottiin taivaasen pääsevän.

Toisinaan tunsin kumminkin nautintoa tuosta taistelusta, kun pidin itseäni parempana kuin muita toveriani, jotka keveästi kulkivat maailman mukana nauttien nuoruutensa iloa. Toisinaan oli se taas katkerata, kun en voinut ottaa osaa heidän iloonsa, kun huomasin että minun täytyy vaan kärsiä.

ÄITI.

Jumala on kutsunut sinua jo lapsuudessasi, eikä hän jätä sinua nytkään.

ANTTI.

Niin, saattoihan alku olla hyvä, vaan lopussa kiitos seisoo. Tuo taistelu alkoi sitten rau’eta, minä uuvuin siihen, aloin koetella tehdä vastoin sitä ääntä, joka sydämessäni nuhteli minua, ja vähitellen se onnistuikin.

ÄITI.

Oliko se koulu-ajallasi?

ANTTI.

Niin, koulussa ollessani. Aina se täällä kotona heräsi, kun sinun ja muiden heränneiden kuulin puhuvan, mutta sitten se taas haihtui, kun tulin pois kotoa.

ÄITI.

(Vavahtaa ja nostaa päätään tarkemmin kuullakseen.) Kotoako?

ANTTI.

Niin.

ÄITI.

(Jonka pää putoaa taas alas, painaa sitä tyynyä vasten, tuskasta vapisevalla äänellä.) Nyt se on myöhäistä, miksi minä en sitä ennen uskonut!

ANTTI.

(Painuu aivan lähelle häntä.) Äiti, äiti, mikä sinua vaivaa?

ÄITI.

Minä olen turmellut koko tulevaisuutesi.

ANTTI.

Kuinka se olisi mahdollista?

ÄITI.

Koulun käynti on ollut sinulle vaan vahingoksi. Jos minä olisin edes aavistanut sitä, et olisi siellä päivääkään istunut. Kyllähän sitä minulle jo moni sanoi, vaan en uskonut, sillä siellä luulin minä sinun olevan paraimmassa turvassa, vaan se olikin kiroukseksi.

ANTTI.

Kiroukseksi ei koulun käyntini ole koskaan ollut, päin vastoin. Ja mitä semmoinen voitto olisi, jota ei taistelun kautta saada.

ÄITI.

Jokos sinä sitten olet voiton saanut?

ANTTI.

En, enkä tiedä, jos sitä saankaan, sillä onhan epäilykseni jo mennyt niin kauas.

Se alkoi pienemmillä ensin ja kasvoi kasvamistaan, jota jo olin pelännytkin. Minä koettelin alussa taistella sitä vastaan, turvausin entiseen rukoilemiseen, mutta ei sekään auttanut .. aloinhan jo epäillä tuotakin, jota rukoilin, – mitä sitten enää oli jälellä.

ÄITI.

Epäillä häntäkin! Miksi, jumala, olet pojalleni tuollaisen koetuksen pannut, kun hän sitä ei kumminkaan ole voinut kestää. Mutta koettelemus saattaa toivon ja toivo ei anna häpeään tulla.

Oh, oh, ... tuska kohoaa ruumiissani....

Mutta mitenkä sinun laitasi nyt sitten on?

ANTTI.

Ehken et jaksa enää kuunnella, olet heikko.

ÄITI.

Jaksan, jaksan, kerro vaan loppuun.

ANTTI.

Niin, mitäpä oli sitten enää jälellä, hain ja sain lohdutuksen tieteistä. Siinä asemassa olin ja kuka ties, miten kauan olisin ollut, ellei Elli olisi mieltäni muuttanut.

ÄITI.

Ellikö? Hänkö pelastajasi? Mutta kuinka voi hän sinut pelastaa?

ANTTI.

Juhannus-aattona kielsi hän minua kokolle menemästä ja puhui sitten niin liikuttavasti, että minä taas heräsin ja siitä tämä tuska.

ÄITI.

Siis sinä olet kuitenkin pelastettu. Tuo tunteellisuutesi on sinut pelastanut.

ANTTI.

Se on vielä tietymätöintä.

ELLI.

(Tulee vesi-astian kanssa.) Viivyinkö kauan? Kylmää vettä ei ollut pihassa. (Antaa vesi-astian äitille, joka juopi.)

ÄITI.

(Ottaa juotuansa Elliä kädestä.) Kiitos, Elli, tästä .. ja siitä en voi sinua kyllin kiittää, että olet poikani pelastanut.

ELLI.

Minäkö?

ÄITI.

Niin.

(ELLI katsoo kummastuneena Anttiin.)

ANTTI.

(Ottaa häntä kiinni vyötäisistä.) Niin, niin Elli, äiti tarkoittaa tuota tapausta juhannusyönä.

ELLI.

Elä kiitä, vaan nuhtele, kun Antille olen tuollaisen tuskan saattanut, josta en voi häntä kumminkaan pois auttaa.

ÄITI.

Ei lapseni, päinvastoin pyydän anteeksi, jos en ole sinua ennen tuntenut, sillä ihminen katsoo, mikä silmään pistää.

Mutta nyt tunnen sinut, enkä voi parempaa morsianta pojalleni toivoa. Ole sinä hänelle lohduttajana taisteluissa, sillä hän on joutunut myrskyiselle merelle ja sitä tarvitaan vapahtajamme asettamaan. Minun, lähtöni on lähellä, mutta nyt lähden mielelläni, olisin vaan suonut näkeväni Antin kerran saarnastuolissa, – muuta en enää kaipaisi.

ANTTI.

Vaan uskallanko minä enää papiksi ruveta?

ÄITI.

Uskallat, uskallat, silloin sinä olet paraimmassa turvassa ja jumala on kääntävä sinun epäilyksesi ja kokemuksesi hyväksi. Hän kasvattaa sinusta paimenen, joka voi ohjata Herran seurakuntaa kaikkien koetusten läpi.

ELLI.

Elä epäile sitä enää, se on sinun kutsumuksesi kumminkin .. täytä kuolinvuoteellaan makaavan äitisi tahto.

ANTTI.

No sen teen, tulkoon sitten mitä tahansa. (Ojentaa kätensä äitille.) Tuossa äiti käteni: pojastasi tulee pappi, se on sinun tahtosi ja se tapahtukoon.

ÄITI.

(Tarttuen Antin käteen.) Amen, kiitetty olkoon se, joka kaikki hyvin tekee! En voi sinua, Jumala, kylläksi kiittää tästä rauhasta, jonka minulle olet suonut.

Minun lähtöni on lähellä, armahda minuakin.

(Silmät painuvat kiini.)

ELLI.

Hän ummistaa silmänsä.. Kädet kylmenevät. (Itkee.) Kuoleeko hän?

ÄITI.

(Aukaisee silmänsä.) Kuulitteko mitään?

ANTTI.

Ei.

ÄITI.

Minä kuulin niin kaunista soitantoa.

(ANTTI painuu polvilleen vuoteen viereen ja itkee.)

ÄITI.

Miksi itket, Antti?

ANTTI.

Kun meidän täytyy kohta erota.

ÄITI.

Elämän lankani on lopussa. Täytyy valmistautua kuolemaa vastaan ottamaan. Vaan voisitko Antti hankkia minulle pappia, että saisin vielä kerran syödä Herran armopöydältä.

ANTTI.

(Nousee ylös.) Heti paikalla.

ÄITI.

Lähetä joku palvelija noutamaan.

ANTTI.

Minä menen heitä herättämään.

ÄITI.

Mutta tule itse pian pois.

(ANTTI menee kiireesti ulos.)

ELLI.

Jos sinä, äiti, et jättäisi meitä, olisi meillä hyvä olla. Me jäädään orvoiksi.

ÄITI.

Täytyy totella, kun minua kutsutaan pois.

ELLI.

(Heltyy itkemään.) Pääsethän parempiin asunnoihin siellä, jossa ei vaivoja ole, toisten pyhien naisten joukkoon. Siellä ihminen vasta täydellisyytensä löytää,

ÄITI.

Elä lapseni niin, että sinäkin siellä asunnon löytäisit.

(ANTTI ja palvelijoita kokoontuu huoneesen, he pyyhkivät kyyneleitä silmistään.)

ÄITI.

Elkää itkekö, minulla on hyvä olla. – Hetki lähenee.. Kohta olen tuolla.. Mikä tuo kirkkaus?.. (Koettelee nousta ylös.)

(ANTTI ja ELLI auttavat häntä.)

ÄITI.

(Istuillaan Ellin tukemana.) Kas, tuolla on pikku Eevani! (Tavoittelee käsillänsä ilmaan.) Hän on niin puhdas ja kirkas kruunu päässä, hänellä on enkelin siivet.. Ja tuo hyvä paimen heidän joukossaan.. Eevani, Eevani! Hän hymyilee minulle.. (Painuu vuoteelle.)

ANTTI.

Äiti hourailee.

ELLI.

Hän näkee paremman maailman.

ÄITI.

(Näyttää taas tointuvan.) Mutta eikö se pappi joudu?... Oh!... Olenko kauan nukkunut?

ELLI.

Et ole.

ÄITI.

Nyt tuli pappi.

(KAIKKI kuuntelevat.)

ANTTI.

Ei kuulu mitään, tuuli vaan puhaltelee.

ÄITI.

Mutta sinähän, Antti, olet pappi. Sinähän voit auttaa minua.

ANTTI.

En ole vielä pappi.

ÄITI.

(Valittavasti.) Voi, miks’et? Kuka minua nyt auttaa, jos pappi ei joudu. Anna sinä minun vielä saada osa Kristuksen ruumiista ja verestä.

ANTTI.

En ole pappi, minulla ei ole siihen oikeutta. Luota jumalaan, hän voi sinut pelastaa muutoinkin.

ÄITI.

Mutta se olisi antanut minulle voimaa voittaa kuoleman ja perkeleen. (Hänen silmänsä alkavat taas harhailla.) Mikä tuo musta on? (Osottaa puoleksi raollaan olevaa ovea, josta musta porstua näkyy; kiljasee kovasti.) Se tulee tuo musta. (Tarttuu Ellin kaulaan.) Suojelkaa minua, se aikoo viedä, voi, voi, voi!

ANTTI.

Ei siellä ole mitään.

ÄITI.

(Huiskuttaa käsiään.) On, on, on, on! Se tulee, voi, voi, voi, voi!

(ERÄS PALVELIJA vetää oven kiini.)

ÄITI.

Se meni. Olen voittanut. (Painuu vuoteelleen.)

ELLI.

(Itkien.) Hän kuolee. (Painuu hänen ylitsensä.) Henki kulkee vielä.. Nyt se loppui.

(KAIKKI itkevät.)

ELLI.

Katsokaa, hänellä on hymy huulillaan. Vieläkö voit, Antti, epäillä sitä uskoa, jossa nytkin äitisi noin vakuutuksessa kuoli?

ANTTI.

Äiti, äiti!.. Mitä on kuolema? Sinä sen nyt tiedät. Eikö sitä voi tietää ennenkuin tuolloin vasta, kun kaikki on lopussa? Jokaisen täytyy kokea, ennenkuin tietää mitä kuolema on. (Tarttuu äitinsä käteen.)

Oletko petetty, vai pettänyt?