Eräänä sunnuntaina
| Eräänä sunnuntaina Kirjoittanut Minna Canth |
Aamulla kun heräsin oli pääni raskas ja mieleni sairas. Enpä halunnut noustakaan, nukkunut olisin ennemmin, nukkunut – vaikkapa ijankaikkiseen uneen.
Mutta aivoissa alkoi tuo vaiva, jonka vanhastaan hyvin tunsin. Ei se ollut »päänkivistystä» eikä muuta ruumiillista särkyä. Sielussa se tuska oli, syvässä siellä, ytimessä saakka. Ajatuksia ja tunteita se tukehduttavalla painolla rasitti. Ponnistin tahtoni voimaa, päästäkseni siitä painosta vapaaksi, mutta turhaan... Kärsivällisyyttä vaan, kärsivällisyyttä! Se kyllä helpoittaa, kun aikansa on kestänyt.
Koetin asettaa lepoon sekä ajatukset että tunteet. Koetin pakoittaa sieluni liikkeitä hiljenemään. Koetin pilkata ja nuhdella itseäni.
– Tämä nyt varmaankin on sitä melankoliaa, »Weltschmerziä». Senkö annat valloittaa itsesi, lamauttaa voimasi ja katkeroittaa elämäsi? Ylös heti! Repäise itsesi irti tuosta. Tee työtä ja aja mokomat huolet sinne, missä pippuri kasvaa. Sepä kumma, ettei ihminen voisi hallita itseään.
Nousin siis, panin vaatteet päälleni, pesin, kampasin. Lapset hälisivät ympärilläni; kova sana tahtoi väkisenkin tunkeutua huulilleni, mutta minä painoin sen takaisin. Antaa heidän kirkua ja telmiä niin paljon kuin jaksavat, terveellistä se vaan on, sanoin itselleni.
Mutta kylläpä peuhasivatkin! Tuolit kumoon, matot kasaan ja pöydät paikoiltaan. Entä sitä huutoa ja pauketta! Hermoni olivat tulisessa tuskassa ja korvani lukossa. Koetin kestää, purin huultani ja kiirehdin.
Vapisevin sormin painoin viimeiset hiusneulat tukkaani ja nyt pääsin arvon pois toiseen huoneesen salin taakse. Suljin ovet jälkeeni ja vedin helpoittavan henkäyksen.
Täällä olin hiljaisuudessa ja rauhassa. Katselin kirjojani; aukaisin yhtä, aukaisin toista, kääntelin lehtiä, luinkin muutamin paikoin. En käsittänyt mitään. Kirjaimet olivat kuolleita silmissäni, sanat vieraita ja kuivia. Viimein putosi kirja helmaani. Nojasin päätäni taakse tuolin karmiin ja ummistin silmäni.
– Nuku, sieluni, nuku! Vaivu ijankaikkiseen uneen! Unessa et kipua tunne, et surua etkä levottomuutta. Unessa et kaipaa mitään, et toivo etkä ikävöitse.
En jaksanut enää taistella tuota melankolian hirviötä vastaan. Se laskeutui raskaana kuin myllynkivi päälleni. Nuo vanhat ja aina uudet kysymykset tunkivat väkivallalla mieleeni.
– Mitä varten me elämme? Mihin pyrimme? Miksi hyödyksi tuo alituinen työ ja homma? Turhuutta kaikki! Ihmisen ikä on lyhyt. Rehkäiseminen sitä ei pitennä. Toimeen tulee vähemmälläkin.
– Mutta mitä varten me elämme? Olemisen suloisuuttako nauttiaksemme? Onneako etsiäksemme? Mikä on onni? Missä olemisen suloisuus?
– Tai onko nykyinen elämämme vaan pieni osa ijankaikkisesta olemuksen jaksosta? Jos meissä ikuisuuden voima asuu, miksi olemme sitten niin rajoitettuja, niin puutteellisia? Minkätähden vanhuudessa tuo koko olemukseen ulottuva, hiljainen kuolema, joka viimeisenkin toivon sammuttaa, ja armottomana näyttää meille lopun välttämättömyyden.
Äkkiä jähmettyivät tässä ajatukseni. Eikä ajatukseni ainoastaan, mutta tunteeni, tietoni, käsityskykyni, koko sisällinen elämäni taukosi. Mutta syvällä jossain, sieluni vielä selittämättömillä aloilla oli ääretöntä, jylhää tuskaa. Kuinka minä vääntelin ja kiertelin sen alla! Luulin menehtyväni, luulin järkeni valon himmentyvän, luulin lopun lähestyvän.
Äänettömässä hiljaisuudessa seisoivat huonekalut ympärilläni, uutimet ikkunoissa, seinät, kasvit, taulut kaikki. Ne ikäänkuin katselivat minua, mutta auttaa ne eivät voineet.
Silloin pamahtivat kirkon kellot soimaan. Ääniväreet täyttivät huoneen ja pakoittivat korviani kuulemaan niiden kaikua. Näin myöskin ikkunasta, kuinka ihmiset vakavina kulkivat ohitse, kirkkoa kohti.
Kirkkoon –?
Niin, sinne päätin minäkin mennä. Hullu, kun en tullut sitä ennen ajatelleeksi. En ymmärtänyt omaa vaivaani. Siksi en ymmärtänyt apuakaan etsiä.
Mutta nyt se minulle äkkiä selveni. Nyt tiesin, että syvällä sielun pohjalla asuu voima, joka kaipaa ravintoa, ja sen ravinnon puutetta nykyajan henki sairastaa.
Elämän lähde on hyljätty, unhotettu. Sielu janoo eikä löydä vettä, joka sen janon sammuttaisi. Ei etsi sitä sieltä, josta se etsittävä on – uskonnosta.
Kuumeen tapaisella kiireellä etsin virsikirjan hyllyltä, sieppasin päällysvaatteet ylleni ja läksin astumaan.
Aamu oli raikas, päivä paistoi. Kirkon valkoiset seinät hohtivat kirkkaina vastaani.
Urut soivat, virsi oli aljettu.
– Yks päivä parempi, Huoneessa herrani, Kuin kaikk’ maailman ilot, Jotk’ nopeast’ poijes kimmoo...
Sydämmeni värisi liikutuksesta, hartaudesta ja riemusta. Painuin penkkiin alas.
Nyt oli otollinen hetki. Koko sieluni vartoili...
Pappi luki alttarilla synnintunnustuksen. Kädet ristissä seurasin sitä sanasta sanaan. Ihmettelin sen rukouksen mahtavaa voimaa ja teeskentelemätöntä, korkeata ihanuutta. Se oli lähtenyt syvästi tuntevasta hengestä. Jok’ainoa sana tunki sydämmeeni ja valtasi sen.
Olin niin onnellinen, niin altis totuudelle, jota odotin, jota himoitsin.
Sitten nousi pappi saarnastuoliin. Hän puhui Adamista ja Evasta paradiisissa, kuinka he ensin olivat täydellisiä, vaan kuinka sitten lankesivat syntiin...
Tuo minua kiusasi. Alkoi tuntua tuskalliselta. Miksi hän nyt kertoo noita vanhoja satuja, jotka varmaan itsekin tietää vääriksi, ajattelin siinä istuissani. Mutta hänen täytyi, perustaakseen niihin dogmejaan lunastustyöstä.
En kuitenkaan välittänyt siitä, etten voinut noita kaikkia oikeiksi hyväksyä. »Ne ovat muotoja vaan», sanoin itsekseni, »jos opin ydin on terve ja puhdas, ei noista tarvitse loukkaantua».
Odotin ja kuuntelin. Sanat menivät »korvasta sisään, toisesta ulos». En voinut niitä itselleni omistaa. Odotin parempaa.
Saarnan tekstinä oli Kristuksen tulemisen päivä. Luin epistolasta: »...Mutta kärsivällisyyden ja lohdutuksen jumala antakoon teille että te keskenänne yksimieliset olisitte Jesuksen Kristuksen perään. Että te yksimielisesti yhdestä suusta kiittäisitte Jumalaa, ja meidän Herran Jesuksen Kristuksen Isää. Sentähden korjatkaa toinen toistanne, niinkuin Kristuskin on meitä jumalan kunniaksi korjannut... Mutta toivon Jumala täyttäköön teitä kaikella riemulla ja rauhalla, uskossa, että teillä Pyhän Hengen voiman kautta yltäkylläinen toivo olisi.»
Niissä sanoissa asui rauhan, sovinnon ja veljellisyyden henki.
Toisin papin saarnassa.
– Herra tulee pian, silloin valitut saavat autuuden ja nuo »maailman herrat», jotka nyt ylvästelevät, heitetään ijankaikkiseen tuleen, jossa on itku ja hammasten kiristys. Nyt he nauttivat lyhyttä riemuaan, mutta silloin alkaa heille loppumattomat tuskat ja vaikeroimiset. Eikä auta heitä enää katumuksen kyyneleet; armon aika on ohitse mennyt. Mutta varokaamme visusti, ettemme mekin eksyisi, välttäkäämme heitä, etteivät meitä saastuttaisi ja rukoilkaamme, että Herra pian tulisi meitä lunastamaan...
En tarkemmin muista, miten sanat sattuivat, mutta tämä oli ajatus.
Hartauteni katosi; lämmin toivoni sammui. Jähmettyneenä kuuntelin vielä hetken. Mutta pian nousi rinnassani myrsky semmoinen, etten tahtonut voida sitä hillitä. Vastustamaton halu pakoitti minua nousemaan ylös ja panemaan jyrkkää vastalausetta tänlaiseen kristinopin väärentämiseen. Näin olisin käskenyt hänen sanomaan:
– Herra, viivytä tulemisesi päivää, että meidän eksyneet veljemme ja sisaremmekin totuuden tuntoon ehtisivät. Armahda heitä, elä anna heidän kadotukseen joutua.
Ja seuraavan kehoituksen olisin antanut niille kaikille, jotka totuuden olivat löytäneet:
Menkää ulos kaikkeen maailmaan, saarnatkaa evankeliumia, etsikää kadonneita. Elkää säästäkö vaivojanne, olkaa ahkeria työntekijöitä herran viinamäessä.
Mutta – mitäpä olisin sillä voittanut? Mielipuoleksi olisivat minua luulleet. Pilkan ja naurun alaiseksi olisin tullut, minua olisi sakoitettu kirkonhäiritsemisestä, kaikki olisivat osoittaneet sormeaan ja sanoneet: »tuo, se olisi vietävä Niuvanniemen hulluinhuoneesen».
Kenties he olisivat oikeassa? Kaikki muut istuivat niin tyyneinä ja rauhallisina; ei pienintäkään epäilyksen merkkiä kenenkään kasvoissa. Tyytyväisinä he varmaan kirkonmenon lopetettua palajaisivat kotiinsa, varmasti uskoen itsekukin olevansa yksi noista »valituista», joita taivas odotti. Minä yksin olin rauhaton, tyytymätön.
En eroittanut enää mitään. Kaukaisena huminana kaikui vaan korvissani papin ääni saarnastuolista, ja elottomilta haamuilta näyttivät minusta nuo hiljaiset, liikkumattomat sanankuulijat, joita kirkko oli täynnä.
Puristin molemmin käsin otsaani ja painuin alas penkkiin. Miksi niin levottomana kuohui veri suonissani, miksi se niin kolkosti takoi aivojani? Miksi niin tuskallisesti ahdisti rintaani, miksi paloi koko olemukseni kuin tulessa?
Mitä varten tuonlaiset valtavat myrskytunteet? Turhuutta kaikki! Viisaita olivat nuo muut; vähemmällä vaivalla he pääsivät. Ja onnellisia he olivat lujassa, horjumattomassa uskossaan.
Mutta lakastunut oli taaskin ihana toivoni ja riemuni oli mennyt kuin tuuleen. Virvatulta olin takaa ajanut; pettymystä seurasi kaipaus ja ääretön tyhjyys.
Sen tiesin nyt, ettei täällä ollut se elämänlähde, jota etsimään olin lähtenyt; eikä täällä minun sielulleni ravintoa löytynyt. Löytäisinkö sitä mistään?
Kuumat kyyneleet täyttivät silmäni ja kastelivat poskeni. Minä itkin, itkin niinkuin lapsi itkee. Mutta surunikin vallassa tunsin, kuinka lähempänäolevien silmät oudoksuen kääntyivät minuun.
– Niin, katselkaa vaan, ajattelin, katselkaa oikein mielin määrin. Tässä näette jotain, joka ei soinnu yhteen teidän määräyksienne kanssa sopivista elämän tavoista.
Mutta sitten nousi viha.
– Mitä te katselette? Mitä kuulun minä teihin. En tunne teidän tunteitanne, en ajattele teidän ajatuksianne, en usko enkä toivo, mitä te uskotte ja toivotte. Teidän ilonne eivät ole minun ilojani, teidän surunne ei minun surujani. Vieraat olemme toisillemme, eri maailmaan me kuulumme – jättäkää minut rauhaan.
Yhä nuo uteliaat silmät minua kumminkin vaivasivat. Oloni kävi kiusalliseksi. Tein äkkinäisen päätöksen ja läksin pois, läksin kesken saarnan, kesken kirkonmenon.
Tulin kadulle ja tunsin olevani – yksin.
Yksin, yksin! Voi, kuinka yksin!
Sieluni oli reväisty irti muiden yhteydestä ja heitetty kauvas pois, autioille aloille. Kotiutuisiko se siellä koskaan, saisiko koskaan rauhaa?
Ihmisiä kulki ohitseni. Taaskin noita vieraita raakoja katseita! Rintaani pöyristi, minä pakenin.
Suunnitin askeleeni kaupungin länteiseen syrjään ja nousin ylös sille kalliolle, joka aina oli ollut lempipaikkojani. Ylös, ylös, ylimmälle huipulle saakka. Oi, jospa olisin vielä korkeammalle päässyt!
Mutta siihen täytyi pysähtyä. Loin silmäni alas.
Luonnon rauhallinen ihanuus aukeni eteeni. Jää kimalteli jalkojeni juuressa olevan järven pinnalla, tummana puitteena kohosivat korkeat, metsäiset rannat ylt’ympäri. Siellä täällä, järven toisella puolen näkyi missä asuinrakennus, missä riihi, missä tuulimylly. Puijon mahtava vuori nosti kaukana oikeaan synkän siintävää selkäänsä. Mutta tuolla järven lounaisen pohjukan takaa pilkoitti vanhan aution herraskartanon yläkerta huuruisten puiden keskeltä ja sieltäpäin myöskin aurinko kirkkaasti säteili, luoden valoa ja suloa koko maisemaan.
Vähän aikaa tätä kaikkea katseltuani, lieveni surun katkeruus povessani. Tuntui kuin olisin ymmärtänyt luonnon sanatonta kieltä.
Näin se puhui:
– Jumalan valtakunta on suuri. Se ulottuu yli koko äärettömän avaruuden, käsittää kaikki nuo lukemattomat taivaan kappaleet ja kestää ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Mitä siitä, jos pienellä maapallolla yksi erehdys toistaan takaa ajaa, jos ihmis-suku hitaasti ja vaikeasti astuu päämaaliansa kohden, jos järjen ja rakkauden valo useasti näyttää sammuvan pahuuden ja tyhmyyden yöhön. Totuus ei siltä huku: – se lähettää säteitään yhtä uskollisesti hengen maailmaan kuin aurinkokin aineelliseen. Eikä ole yö niin pitkä, ettei aamu vihdoin koita.
Niinkuin lapsi haikean itkun jälkeen rauhoittuneena nukkuu äidin rintaan, niin asettui minunkin sieluni suloiseen lepoon luonnon lempeässä helmassa. Pois haihtui tuska, viha, suru ja katkeruus. Kärsimätön kaiho hälveni ikuisen kärsivällisyyden läheisyydessä.
Täällä oli tuhat vuotta kuin yksi päivä, ja yksi päivä kuin tuhat vuotta. Hetki lyhyt, mutta ihana!
Ääniä kuului korviini; minä heräsin. Käännyin katsomaan taakseni. Kaupunki siellä oli rakennuksineen, katuineen, kartanoineen, ja sivuillani molemmin puolin oli sairashuoneita. Sumuinen oli taivas kaupungin yllä ja harmaa, mutta alhaalla maassa ilmestyi eteeni ihmiselämän koko kirjavuus. Eräässä läheisessä talossa laulettiin virsiä, toisesta kaikui hurjaa loilotusta. Kallioni juuressa humalaiset räyhäsivät, mutta syrjempänä hiukan oli parvi iloisia lapsia, jotka huolettomina siinä peuhasivat. Kadun kulmassa seisoi joukko naisia päät yhdessä, sormet nenällä. He olivat touhussa, sen kohta näki. Supsattelivat enimmiten, kiivastuivat välistä innossaan lujempaan ääneen, mutta sen hoksattuaan taas äkkiä hiljenivät entiseen kuiskuttelemiseen. Mahtoi siinä kaikki maailman asiat pienimmästä pienimpään tulla tyystin kerrotuiksi.
Mutta huudolla ja pauhinalla ajoi nyt katua pitkin poikia hevosen seljässä, alas rantaan päin.
Pois tieltä!
– Herra siunaa! huusivat naiset ja väistyivät syrjään. Muutamia haukkumasanoja he vielä viskasivat poikain jälkeen, vaan nämä eivät niitä kuulleet, eivätkä varmaan olisi niistä välittäneet, jos kuulleetkin olisivat. Niin riemua täynnä, niin täydellisesti onnellisia he näyttivät olevan hytkytellessään siellä ylhäällä. Olipa heillä kerran maailmassa »korkea asema», eikä mitään esteitä tiellä, vaan saivat mielin määrin kiitää eteenpäin.
Toisin nuo poloiset, jotka läänin sairashuoneen portaita kömpivät alas. Oli siinä keski-ikäinen mies; hän laahasi itseään käsivarsillaan ensin kynnyksen ylitse ja laskeutui sitten samalla tapaa kadulle, jossa kumminkin toinen ehätti vastaan häntä auttamaan. Hän voihki ja oli kalpea kuin kuolema. Vaivaloisesti sai mies hänet nostetuksi kärryihin; ajoi sitten hiljaa pois.
Vähän väliä tuli ovesta uusia sairaita; lapsia, joita äidit kantoivat käsivarrellaan, kasvavia, keski-ikäisiä ja vanhoja. Toisia hevoset odottivat, toiset läksivät jalan astumaan. Oudonnäköinen oli eräs vaimo, jonka kasvot olivat aivan valkoisiksi maalatut. Varmaan oli se hänen miehensä tuo, joka hiljaa ja varoen kuljetti häntä eteenpäin. Lapset taukosivat leikistään heidän ohi käydessään. Naiset kadunkulmassa unohtivat hetkeksi tärkeät juttunsa ja kääntyivät kaikki sitä kummaa katsomaan.
– Herra Jumala, tuon verran ihminen tietää, puhui itsekseen eräs vaimo, joka nousi kalliota ylös. Viikko takaperin vielä terve ja ihana kuin kukka. Nyt tuommoisena!
Minäkin seurasin sairasta silmilläni, kunnes hän katosi erään talon pihaan. Sitten käännyin jälleen katselemaan tuota pitkää kaksinkertaista kivirakennusta, jonka sisässä niin paljon kipua ja tuskaa asui, jossa elämä ja kuolema lakkaamatta toistensa kanssa taistelivat. Enhän nähnyt kuitenkaan muuta, kuin kaksi pitkää riviä ikkunoita, joista valkoiset kierreuutimet peittivät ylimmäiset ruudut.
Kadultakin olivat jo sairaat kaikki hävinneet. Sen sijaan astui nyt lääkäri itse ovesta ulos portaille, seisahtui siinä hetkeksi ja katseli ympärilleen. Mitä lienee hän ajatellut, tai ajatteliko mitään? Hengittikö vaan raitista ilmaa, huoahtiko hiukkasen vaivaloisen työn jälkeen?
Hän, ruumiin lääkäri, ei sairaita kammonnut eikä tuominnut. Hän etsi heitä, meni heidän luokseen, hoiti, auttoi, paransi. Teki elämän kanssa liiton ja taisteli voimainsa takaa kuolemaa ja hävitystä vastaan. Eikä taistelusta herjennyt, ei hyljännyt kärsivää, ennenkuin ikuinen loppu riisti hänet saaliikseen.
Missä ovat meidän aikamme sieluin lääkärit? Ne, jotka kadonneita etsivät, jotka apua ja parannusta tarjoavat? Onko terveyden lähde heiltä kuivunut vai onko lika, multa sen tukehuttanut? Miksi eivät sitä puhdista?
Sairaita on paljon. Maailma on täynnä kipua tuskaa, valituksia, huokauksia.
Missä ovat lääkärit? Niin, missä, missä, missä he ovat?
Lähde: Canth, Minna 2004: Lyhyitä kertomuksia. Ensimmäisen kerran julkaistu Excelsior-kalenterissa 1889.