Eräästä näytelmästä

Eräästä näytelmästä. Tampereelta. Kirjoittanut anonyymi

Näytelmätaide on jo vanha taide. Sen syntyperä on tuolla hämärässä muinaisuudessa. Siellä on se muinaisjumalien palveluksesta alkunsa ottanut. Nykyaikana on näytelmätaide eroitettu kirkollisuudesta, mutta kansojen sivistys- ja opetuslaitoksena pidetään näytelmät eli teateri kirkon ja koulun apulaisena. Jos teateri on kieleltään kansallinen ja mieleltään ankarimman mukaan siveellinen, niin, toden totta, kannattaakin se kirkon ja koulun apulaisena pitää, mutt’ ei muuton.

Meidän nuori, mutta jättiläisaskelilla edistynyt ja kauniisti vaurastunut kansallisteaterimme, suomalainen teateri, on näyttelöluetteloonsa ottanut ainoastaan puhtaasti siveellisiä kappaleita, lukuun ottamatta joitakuita burleskoja eli aistillisilveilyjä. Kuluvalla vuodella on se erittäin arvoisia kappaleita näytettäväkseen valinnut. Yksi näistä on ”Nora”niminen. Tämä on nostanut useissa katsoessa täällä kovaa vastenmielisyyttä itsekappaleesen ja tästä syystä vähän teaterin halveksumista. Ibsenin ”Noran” pitävät täällä useat sangen ala-arvoisena ja yleisöä turmelevana kappaleena. Lieneekö tuo ankara arvostelu oikeutettu vai tarvinneeko sitä edes vähän lievittää? Meidän nähdäksemme kappaleen hyvät puolet melkoisesti voittavat sen huonot puolet ja sentähden se kyllä pitää paikkansa suomalaisen teaterin näytelmäluettelossa. – Mikä on kappaleen periaatteena?

Kirjoittajan tarkoitus nähtävästi on osoittaa se totuus, että avioliitto, joka ei ole oikein molemminpuoliselle sydämen luottamukselle ja rakkaudelle perustettu raukee omaan voimattomuuteensa, vaikkapa näyttäisi kuinkakin onnelliselta ja viehättävältä maailman silmissä. Tämän totuuden on tekijä oikein todistanut. Sen, mitä tuommoisen onnettoman perheen jäsenille avioliiton rikuttua tapahtuu, jättää hän toisen uuden draaman näyteltäväksi, sillä tämä jo itsestään joinkin pitkä draama kasvaisi liian laveaksi, jos kaikki tuon loppukohtauksen seuraukset selitettäisiin ja sovitettaisiin tässä. Emme millään muotoa voi kiittää tuota tekijän rohkeata sutkausta.

Tekijä aivan häikäilemättä antaa pintapuolisen kasvatuksen saaneen rouvan, joka ”oravana” ja ”leivona” miehensä ympärillä hyppelee ja lentelee, syöstä maailmaan ”ihmiseksi oppimaan”, mutta ei anna mitään neuvoa eikä tietoa niistä sivistys- ja kasvatuslaitoksista, jotka tuon melkeinpä aistillisella kannalla olevan ja närkkään rouvan kasvattavat ”ihmiseksi”. Siinä kirjailijallisrohkeutta jäämäänkin asti! Nora tosin puhuu kauniita sanoja ja antaa lupauksia ”ihmiseksi” kasvattamisestansa, mutta emme tahoo hänen sanojansa juuri uskoa, kun nuo sanat voipi sangen hyvin pitää aivan luonnollisena sydämen purkauksena tuona hetkenä, jona hän tulee surkean pettymyksensä huomaamaan. Hän tuona hetkenä tuskin saattoi sanoa muuta. Hän lähtee ihmiseksi oppimaan, mutta kun emme mitään todistuksia saa, mitenkä tuossa onnistuttiin, niin jäämme kahden vaiheelle ja kysymme: mitenkä päättyi Noran kasvatus ja taistelu? Taisteluun läksi hän tuosta Tyttikodista; mutta voittiko hän taistelussa vai vaipuiko maailman surkeuteen ja lokaan? Näihin kysymyksiin täytyy katsojan kokea vastausta etsiä Noran edellisestä elämästä ja sydämestä.

Noralle on Luoja lahjoittanut hyvän sydämen: se rakastaa, se innostuu ja alttiiksi antaa itsensä kokonansa. Vaikka Nora oli kasvatettu ”tyttinä” kodissaan ja vielä tuo laimea ja lemmetön miehensäkin häntä tämmöisenä leikkikapineena piti, näkyy hänessä kuitenkin luonteen lujuutta ja päättäväisyyttä. Kun nämä seikat sovittelemme toisihinsa, niin voimme alottaa, että Norasta tuli kelpo itsensä kasvattaja miehensä luota lähdettyänsä, jonka jälkein vasta Noran oikea kasvatus alkaa ja hän vielä kerran palaa kotihinsa täydesti oppineena äitinä, joka osaa opettaa sekä lapsiansa että miestänsä, hän opettaa lapsensa, nuo pikku nukkisensa, tietämään Jumalasta ja uskonnosta, vaikk’ ei hänen kotonansa ollut onni näistä ihmisen sekä maalliselle että ijankaikkisen elämälle välttämättömistä tiedettävistä päästä osalliseksi, sillä hänen vanhempansa eivät Jumalaa tunteneet.

Useammat moittijat kiroovat ainoastaan Noraa ja väittävät häntä enemmän, melkeinpä kokonaan yksin, syylliseksi kuin hänen miestänsä. Mutta syy nähtävästi on molemmin puolinen. Noran heikkous siinä, että hän pitää kaikellaisia kiekailuja ja salaamista luvallisena. Miehen vika on taas rakkaudeton ja liehakoiva hyvänäpito, joka ensimmäisestä vastoinkäymisestä kääntyy raivoovaksi vihaksi, joka hänet estää edes vähäsen tutkaisemasta asian juurta. Kun Nora paremmalta taidotta, hyvää tarkoittaen oli aina tehnyt ja toiminut ja nyt näkee syvän puuttuvaisuutensa sekä pettymyksensä, vaikuttaa se Norassa ankaran päätöksen: koska en minä voi lapsiani kasvattaa, tulee minun hankkia itselleni taitoa ja viisautta tässä tärkeässä työssä, että ei heistäkin tulisi yhtäläisiä nukkeja, mimmoinen minä itse. ”Enemmän on toteltava Jumalaa kuin ihmisiä”, soi ehkä salainen sävel hänen hellässä sydämessänsä ja suruisessa sielussansa.

Ehkä jonkun vuoden kuluttua saamme nähdä ”Uuden Noran”, jollakin näyttämöllä, jossa nähdään hänet uudistuneena: hän opettaa lapsillensa Raamattua ja neuvoo heitä elämän lähteelle, jossa kaikki täydellisen sovinnon saavat.

Lähde: Koi 5.10.1880.