Erämaan laulu

Erämaan laulu Kirjoittanut Antti Rytkönen

On korpi niin korkea, jylhä

ja valtava vaarojen vyö,

sen kattona kaari on ylhä,

ja alhaalla aallot lyö

rytörantoja, kallioita,

miss’ yksin vain pedot käy,

mut kulkevan kuiluja noita

ei ihmisjalka näy.

Erämaa on suuri ja vapaa,

ja korpi on koskematon,

sen hongat taivaita tapaa,

siell’ inehmo outo on.

Yläilmoissa lentäen kotkat

vain vaanivat saalistaan,

vedenkalvossa kaartavat sotkat,

nyt rakkaita rantojaan.

Mut etsivä erämiesi

on korpehen eksynyt,

ja piilopirtti ja liesi

sen suojahan syntyy nyt.

Ei saavu maailman pauhu

salon helmahan hiljaiseen,

vain kiirii sininen sauhu

ylös korvesta korkeuteen.

Ei vieras jalka astu

maat’ urhon vapahan,

ei toiselta rannalta lastu

nyt saavu kertomahan,

joku outona että tänne

tulemassa nyt kaukaa ois –

oma yksin jousi ja jänne

pedot korvesta korjaa pois.

Oma kuokkapa korven karuun

kamaraankin kohta jo lyö,

tarun uuden liittävi taruun,

min aihe on miehen työ.

Sitä kuiskii tuulonen hiljaa

joka kerran, kun kukkii maa

ja kun suvi saapunut viljaa

ain’ uutt’ yhä kasvattaa.

Mikä riemu on rinnassa korven,

mikä aalloissa armaus tuo,

pyhä rauha on, raikua torven

vain joskus paimenet suo,

Sävelvirtoja ilmat kantaa

ja vienoa tuoksuaan,

ja kaiku kiertävi rantaa

ja soittavi kanneltaan.

Ja korvessa metsät mettä

ne uhkuvat tulvillaan,

sadut soutavat sinistä vettä,

kedot kantavat kukkiaan.

Ja kaukana jossakin taikaa

jalot joikuvat joutsenet,

tää ammoin on mennyttä aikaa,

jota enää sä löydä et.

Lähde: Rytkönen, Antti 1930: Yksinäisyyden sävel: runoja. Otava, Helsinki.