Erämaan laulu

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Erämaan laulu

Kirjoittanut Antti Rytkönen


On korpi niin korkea, jylhä
ja valtava vaarojen vyö,
sen kattona kaari on ylhä,
ja alhaalla aallot lyö
rytörantoja, kallioita,
miss’ yksin vain pedot käy,
mut kulkevan kuiluja noita
ei ihmisjalka näy.
Erämaa on suuri ja vapaa,
ja korpi on koskematon,
sen hongat taivaita tapaa,
siell’ inehmo outo on.
Yläilmoissa lentäen kotkat
vain vaanivat saalistaan,
vedenkalvossa kaartavat sotkat,
nyt rakkaita rantojaan.
Mut etsivä erämiesi
on korpehen eksynyt,
ja piilopirtti ja liesi
sen suojahan syntyy nyt.
Ei saavu maailman pauhu
salon helmahan hiljaiseen,
vain kiirii sininen sauhu
ylös korvesta korkeuteen.
Ei vieras jalka astu
maat’ urhon vapahan,
ei toiselta rannalta lastu
nyt saavu kertomahan,
joku outona että tänne
tulemassa nyt kaukaa ois –
oma yksin jousi ja jänne
pedot korvesta korjaa pois.
Oma kuokkapa korven karuun
kamaraankin kohta jo lyö,
tarun uuden liittävi taruun,
min aihe on miehen työ.
Sitä kuiskii tuulonen hiljaa
joka kerran, kun kukkii maa
ja kun suvi saapunut viljaa
ain’ uutt’ yhä kasvattaa.
Mikä riemu on rinnassa korven,
mikä aalloissa armaus tuo,
pyhä rauha on, raikua torven
vain joskus paimenet suo,
Sävelvirtoja ilmat kantaa
ja vienoa tuoksuaan,
ja kaiku kiertävi rantaa
ja soittavi kanneltaan.
Ja korvessa metsät mettä
ne uhkuvat tulvillaan,
sadut soutavat sinistä vettä,
kedot kantavat kukkiaan.
Ja kaukana jossakin taikaa
jalot joikuvat joutsenet,
tää ammoin on mennyttä aikaa,
jota enää sä löydä et.


Lähde: Rytkönen, Antti 1930: Yksinäisyyden sävel: runoja. Otava, Helsinki.