Siirry sisältöön

Eräs arkkiveisujuttu

Wikiaineistosta
Eräs arkkiveisu juttu.

Kirjoittanut Valter Juva


Täytynee kai myöntää, että kaikki on kirjallisuutta, mikä kirjoitetaan ja painetaan?

Eräs varhaisimpia »kirjallisia toimia», joissa olin mukana, lienee sekin puolestaan vaikuttanut siihen, että olen joutunut kirjailua vain tilapäisesti harjoittamaan.

Kotini oli v. 1885 Hämeenlinnassa. Vanhempi veljeni, Vilhelm, ja minä lueskelimme kotona varsin säännöllisesti kandidaattilukujamme. Veljeni oli aikaisemmin kiinteiden lukujensa ohella ollut kokonaisen vuoden Hämeen Sanomain yhdistettynä pää- ja aputoimittajana; minä olin ylioppilasajoiltani asti kahtena vuonna noin neljä, viisi kuukautta vuodessa ollut isäni apuna maanmittaustöissä.

Isä ei sietänyt laiskuutta. Hänellä oli muuten laajat tiedot ja monipuoliset aatteelliset harrastukset, kirjallisuutta hän ihaili, mutta teroitti aina mieliimme, että kirjallinen työ ei elätä miestään köyhässä Suomessa.

Maisteri O. A. F. Lönnbohm oli tähän aikaan Hämeenlinnassa tyttökoulun opettajana ja Hämeen Sanomain toimittajana. Hänen luonaan asui syksyllä v. 1885 veli Kasimir, ahkerasti lueskellen ja kynäillen. Suuri määrä Kasimir Leinon ensi runovihkon runoista lienee valmistunut jo tämän vuoden kuluessa. Kertomus »Emmalan Elli» oli pääpiirteissään valmis; vapaamielinen runo »Sunnuntaina» oli jo kesällä syntynyt.

Näihin aikoihin vietettiin Hämeenlinnan perheissä laajanpuoleista seuraelämää. Kotimme varsinaiseen tuttavapiiriin kuuluivat m. m. ystävällisen herttainen O. A. F. Lönnbohm ja siis myöskin hänen nuorempi veljensä sekä ennen kaikkia Paavo Cajander, joka näkyi hyvin viihtyvän isäni seurassa.

Cajanderissa oli aina jotain suuripiirteistä. Hän oli harvinaisen suora, rehellinen ja teeskentelemätön mies. Mahtailua ja itseoikeutettua patentti-isänmaallisuutta puheissa tai eleissä hän ei sietänyt. Hyvänluontoiselle leikille hän osasi panna arvoa. Me nuoret ihailimmekin Paavo Cajanderia, »Vapautetun kuningattaren» ja »Runolaulajan» tekijää.

Mitä Kasimir Leinoon tuli, hän nyt jo oli valinnut elämänuransa, – oli päättänyt antautua kirjailijaksi sekä siinä rinnan suorittaa korkeampia yliopistotutkintoja.

Vilhelm veljeeni ja Kasimiriin verraten minä – vaikka hiukan vanhempi ylioppilas kuin Kasimir – ollut enemmän tai vähemmän kehittymätön. Yleensä me kolmisin olimme keskusteluissamme hyvin kirjallisia ja filosofisia, – yleispäteviin harkintapäätelmiin taipuvaisia, – hiukan elämänviisaan satiirisia, – vaikka joskus saattoi myös leikkiä ja puhdasta pilaa sattua väliin.


Hämeenlinnan suuret syysmarkkinat olivat tulossa. Yhteiskunta oli äskettäin ollut järkyksissä. Kaupungista kotoisin olevan vanginvartijan Vilénin oli kyytirattailla murhannut hänen kuljetettavanaan ollut rosvo ja tutkintavanki. Murhaaja oli tämän tehtyään karannut, mutta pian joutunut uudestaan kiinni. Tästä oli ollut luettavana seikkaperäinen, repäisevä kertomus Hämäläisessä, paikkakunnan vanhoillisessa lehdessä, jonka pääkirjoituksen paikalla aina komeili edellisen puoliviikon ilmatiedot sekä pari kolme palstaa kauheita tapaturmia, tulipaloja, rosvojuttuja ja veritöitä.

Hämeen maaseuduilla oli tähän aikaan pääasiallisena runokirjallisuutena arkkiveisu. Arkkiveisuja julkaisi etenkin kirjoitustaitoinen gentlemanni Simo Hirvinen, runotuotannostaan laajalti kuulu. Yhtä oivallisia runoilijoita oli myöskin traagillisen romanssin, »Akselin ja Hiltan» tuntematon tekijä. –

Kasimir Leino istui lukuhuoneessamme. Puhelimme Suomen kirjallisuusoloista. Ylimieliset ivalauseet sinkoilivat; pian oltiin arkkiveisuissa. Mieleemme johtui Vilénin murha ja saman viikon syysmarkkinat: – Simo Hirvisellä taas uusi, loistava arkkiveisun aihe!

Kenestä ensimäinen leikillinen ehdotus lienee lähtenyt, en osaa sanoa, mutta pian puolittainen maisteri Vilhelm, kirjailija Kasimir Leino ja ylioppilas Valter olivat päättäneet itse julkaista markkinoiksi arkkiveisun »Vanginvartia Vilénin kauhiasta murhasta». Kun asianomaiset kuuluivat Hämeen Sanomain likimpään piiriin, huomattiin helpoksi saada tämä kirjallinen tuote painetuksi, niin että tekijäin nimet pysyvät salassa. Alifaktori J. Leinonen kyllä voi hankkia markkinapäiviksi toimeliaan ja uutteran kolportöörin.

Elettiin realismin merkeissä. Meidän arkkiveisumme ei olisi arkkiveisu, jos se eroaisi muista samantapaisista. Koko huvimme, koko ivamukailu-ilomme oli oleva siinä, että kirjoittaisimme niin viheliäistä runoutta kuin osaisimme, mutta kuitenkin säännöllisin runosäkein. Tyystin oli säilytettävä arkkiveisun »Jumala paratkoon!» Kaikki oli oleva runopukuista proosaa. Runoelman eepillinen puoli oli saatavissa vanhasta hassusta Hämäläisestä. Vilénin murha oli kirjoitettava laulettavaksi niinkuin »Akseli ja Hilta». Pituus vähintään pari-kolmekymmentä säkeistöä.

Sovittiin, että Kasimir Leino ja minä kirjoittaisimme Vilénin-runon kumpikin erikseen, alusta loppuun saakka. Seuraavana päivänä yhdytään Kasimirin luona, runot verrataan toisiinsa. Kummastakin ehdotuksesta valitaan aina parhaiten onnistuneet säkeistöt ja yksityiskohdat. Kriitillisen ja toimituksellisen puolen suostui veljeni ottamaan hoitoonsa. Hän saattoi olla mukana hauskassa ilveilyssä, mutta tahtoi pysyä passiivisena taiteenharrastajana.

Minulla oli hallussani jäljennös eräästä runosta, jonka todellinen kuritusvanki, – härmäläinen puukkojunkkari, – oli kirjoittanut vankilassa, ja jonka Söörnäisten vankilanpäällystö oli korjannut talteensa. Tämä otettiin esiin, luettiin ja huomattiin hyväksi. Päätettiin julkaista kaksi arkkiveisua. Toisena oli »Surullinen valitusvirsi, jonka lauloi onneton koppivanki Söörnäisten Kakolassa». Veljeni lupasi hioa runoelmaa ja parannella sen virheellisiä säkeitä. Voin vakuuttaa, että puuhaan ryhdyimme puhtaasta yltiöpäisestä poikamaisuudesta. Olimme huolettomia nuoria miehiä ja halveksimme sydämen pohjasta kaikkia rahallisia ansioita. Mutta ymmärsimme tyystin, että yhtiöliikkeemme tietysti oli oleva myöskin rahallisesti kannattava.


O. A. F. Lönnbohm oli lähtenyt tilapäiselle matkalle, ja hänen veljensä niskoilla oli illalla ollut Hämeen Sanomain toimitustyötä ja oikaisulukua. Kun seuraavana päivänä yhdyttiin, niin Kasimir Leinolla sentähden oli esitettävänä ainoastaan määrärunonsa Vilénin murhasta. Minulla oli, paitsi määrärunoa, myös »Lammin reservipoikain laulu», joka hengettömyydessä varmaan vei voiton itse esikuvistansa, ynnä eräs »Akselin ja Hiltan» hempeämielinen kohtaus Hämeenlinnan puistossa.

»Ja Akseli ja Hilta
ne istui Parkissa;
ja kaunis oli ilta,
kuu loisti taivaalla.»

»Surullisen valitusvirren» oli veljeni saanut pätevään asuun.

Vilénin-runojen ehdotukset luettiin, ja kumpainenkin huomattiin varsin ansiokkaaksi. – Ei siis muuta, kumpikin painatetaan! Toiseen arkkiveisuun otetaan »Laulu vanginvartia Vilénin kauhiasta murhasta» ja toiseen »Uusin ja paras laulu vanginvartia Vilénin kauhiasta murhasta». Edelliseen tulee lisäksi »Surullinen valitusvirsi» j. n. e. sekä jälkimäiseen minun molemmat täyterunoni. – Vaikka toimitamme näin laajat ja hyvät arkkiveisut, niin pysymme tavanmukaisessa hinnassa, 15 penniä lentolehdeltä.

Kasimir Leinon runosta muistan – ikävä kyllä – ainoastaan repäisevän kohdan, jossa kerrottiin, kuinka murhaaja, nukkuessaan metsätorpassa, vihdoin vangittiin:

»Kun rosvo puukko vyöllä
penkillä pötkötti,
niin kruununmiehet yöllä
jo hänet vangitsi.» –

Tämän jälkeen seurasi runossa vielä asianmukainen sens-moral.

Minun runoni alkoi:

»Voi, kuink’ on mailma turha
ja synnin valta suur,
taas surkia kun murha
on tapahtunut juur.
Ja murhe mielen täyttää,
kun tuota kertoilen
ja synkiältä näyttää
tää laakso murheiden.» –

Runoni oli lennottomasti päättynyt köyhänlaisiin sakeisiin:

»– – – – – – –
ja vietiin Kakolahan
tää roisto kavala»

Tämä loppu ei tyydyttänyt kriitillistä veljeäni. Istuvassa neuvottelussa hän yhteen henkäykseen saneli siihen seuraavat lisäsäkeet:

»Niin paha palkan saapi
jo täällä mailmassa:
Kun kuolo saavuttaapi
on toinen Kakola!
Siks’ pitäis meidän tietää
niin täällä vaeltaa,
ettemme sitten viettää
saa tuskaa kauhiaa.»

Runo oli nyt ensiluokkainen!

Harvoin lienemme purskahtaneet sellaisiin naurunremahduksiin kuin kaikissa näissä toimissamme.

Yhtiöjäseneksi liikkeeseen otettiin nyt alifaktori J. Leinonen, leikillinen, nuori mies. Arkkiveisut painettiin. Leinonen hankki markkinapäiviksi kolportöörin, mutta sattui onnettomuudeksi saamaan epärehellisen, vanhan markkinalurjuksen. Kolportööri jätti jälkeensä melkoisen kassavaillingin. Hän hävitti viinoihinsa meidän omaisuutemme!

Kun sittemmin tehtiin osakeyhtiömme liikkeenselitys, niin voitot ja tappiot menivät vastakkain tasan. Kirjallinen työmme oli tuottanut ± 0.

Nyt saatoin kokemuksesta tietää, että isäni oli oikeassa väittäessään, että kirjallinen työ ei lyö leiville maamme pienissä oloissa!

Noin viikkoa myöhemmin oli meillä vieraina perheen tuttavapiiri, ja siinä emme malttaneet olla kaikessa hiljaisuudessa kertomatta Paavo Cajanderille arkkiveisuhuijaustamme. Juttu koko groteskimaisuudessaan oli hullunkurisinta, mitä hän oli kuullut. Hän nauroi ihan katketakseen! Paavo Cajanderin naurussa oli aina jotain vapaata ja miehekästä. Hän itse arvosteli asioita riippumatta sovinnaisuuden kaavoista.

O. A. F. Lönnbohm, vanha veitikka, oli siinä vieressä ja nauroi leveää he-he-he-nauruaan. Hän iski silmää puoleksi ongelmaiseen tapaansa ja sanoi veljelleen, että vastaisten kirjallisuushistorioitsijain on syytä panna merkille, kuinka Kasimir Leino oli alottanut kirjallisen uransa julkaisemalla ensi työkseen »varsinaista rahvaan runoutta».

Meidän tarkoituksemme oli kyllä ollut, että runoteostemme »kirjailijanimet» pysyisivät visusti salassa. Mutta toisella tai toisella tavalla näkyy asia tulleen tietoon Mikkolan lyseolais-kumppanustoon, johon paitsi Mikkolaa kuuluivat Mäkkylät, Forsmanit ja Sadeniukset. Kun parikymmentä vuotta myöhemmin tapasin tohtori J. B. Mäkkylän, niin kävi ilmi, että hän tunsi tämän jutun ja vielä osasi ulkoa eräitä »Surullisen valitusvirren» säkeitä, jotka minä jo olin ennättänyt unhottaa.

Valter Juva.


Lähde: Kuinka meistä tuli kirjailijoita: suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia. 1916. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.