Eräs joulu-ilta kodissani

Eräs joulu-ilta kodissani Kirjoittanut Eino Leino

Tähtöset ne tuikkiellen paistaa taivahalta,

viel’ ei pääse vallallensa pimeyden valta,

kuuhut tuolta kummottavi läpi synkän hongiston,

kiteet kimaltelee maassa, yhtyy valon voittohon.

Huonehesta pienoisesta valo yöhön hohtaa,

ulkona se samanlaisen valonloiston kohtaa,

huonehessa pienoisessa tuossa ilo riemuaa,

äänet siellä sekä naurut ulkoilmaan kajahtaa.

Siellä äidin lapsiparvi nauraa riemuellen,

äiti iloo lapsiensa katsoo naurahdellen,

monta joulu-iltaa ompi tuota iloo katsonut,

monta kertaa heidän kanssa tuossa aina riemuinnut.

Mutta kyynel silmästänsä hohtaa naurun alta,

voitosta nyt kiistelevi riemun, huolen valta.

Tuoss’ on lapset tervehenä, riemu armas äityen,

miksikä siis huolen pilvet peittää ilon taivosen?

Vanhin lapsist’ ompi tuolla kauko-maailmalla,

kuudentoista vanhana läks mielell’ hehkuvalla,

suonet tykki tulisesti, riemuellen sydän löi,

mutta kaiho kaukomieli raitist’ voimoansa söi.

Lapsi joutui maailmahan, kesken ristihyörteen,

joutui myrskyn vihureihin, valtaan synnin pyörteen,

äitiään ei muistanunna, itseänsä muisti vaan,

eli, nautti elämästä, lauleskeli iloissaan.

Äiti itkee silmäterää, itkee lempilasta,

kun tää ompi lähtenynnä rauhan satamasta,

puku, uusi mennessänsä, likaiseksi mennyt lie,

jalkineensa mennyt rikki, pitkä käydä elon tie.

Unelmistaan hänet kohta lapset herättääpi:

»Äiti, minne tänä iltan’ joululahjat jääpi?»

Kohta joulupukki suuri astuukin jo sisähän,

kelle tuopi vauvan pienen, kelle kissan pyörivän.

Näinpä lahjan joulupukki jokaiselle antaa,

äidin syliin mytyn myöskin viimeiseksi kantaa.

Äiti avaa mytyn tuossa, lapset tulee katsomaan.

»Aallokossa» – lausui lapset – runoja ne ompi vaan.

Mutta äiti aukoi kirjan, luki runoelman,

luki toisen, mutta silloin kädet vaipui helmaan,

sydän sykki riemuansa, tuttuja ol’ laulut nää,

laulajaksi tunsi oman poikasensa hurjapään.

Eihän poikani mun vielä nuku synnin unta,

onhan laulut valkeammat, puhtoisemmat lunta.

Näinhän miettiä ei miesi paatuneena enää voi,

pojalleni Luoja hellän, syömmen sykkiväisen loi.

Anteeks suokoon poikaseni, pahaa kun ma luulin,

mutta hellää tuntoisuutta äsken tuossa kuulin,

viel’ on poika äidin lapsi, viel’ on puhtohinen tuo,

hänet Luoja semmoiseksi jäädä ainiansa suo.

Näin hän mietti, sydän sykki, sykki riemuansa,

veri tykki suonissansa, tykki hehkuansa –

onnellinen äityeni, että armas kuolit jo,

ett’ et nähnyt, kuinka poikas tempasi taas turmio.

Tähtöset ne tuikkiellen paistaa taivahalta,

viel’ ei pääse vallallensa pimeyden valta,

kuuhut tuolta kummottavi läpi synkän hongiston,

kiteet kimaltelee maassa, yhtyy valon voittohon.

Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.