Eräs jouluilta Aleksis Kiven kodissa

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Eräs jouluilta Aleksis Kiven kodissa
Todenperäinen kertomus
Kirjoittanut Hanna Stenwall


[s. 716]

Eräs jouluilta Aleksis Kiven kodissa.

Todenperäinen kertomus.

Nurmijärven Palojoen kylän räätäli Eerikki Juhani Stenvallin perheessä sitä sitten oli työtä ja hommaa joulun edellisinä päivinä, piti valmistaa pukuja puolelle kylän väkeä, sillä kaikki olisivat tahtoneet jouluksi. Kyllä siinä unta lyötiin korvalle, kun se tavallisuuden mukaan hiipi vieraaksi. Siinä sitä sitten ommeltiin silmät puoliummessa ratisevien talikynttilöiden ääressä. Oli tapana, kun tuotiin räätälintyötä, tuotiin jokin talikynttiläkin tuomiseksi. Mutta ne olivat monesti kovin kiusallisia, nuo lahjakynttilät. Ne ritisivät ja ratisivat, eikä tahtonut muuta ehtiä kuin kartua korjaamaan, ja talia tipahteli pitkin pöytää. Sen sijaan kun emäntä Annastiina valoi kynttilöitä, niin ne paloivat kirkkaasti. Kyllä hän oli virkeä eukko, tuo Annastiina. Jos miehet puuhasivat heidän ammatissaan, niin ei hänkään lepohetkiä saanut viettää. Paitse talouden hoitoa, kutoa helskytteli hän kylän emännille kankaita, joista hän sitten ompeli naisten pukuja, sillä siihen aikaan olivat olot ja vaatimukset vielä hyvin yksinkertaiset. Ei sitä muodin mukaista niin suuresti katsottu, kunhan vaan oli jonkinlainen kauhtana, joka yllä riippui. Siksipä ahkera räätälin vaimo olikin kylän miltei ainoa ompelija, ja hyvin siihen emäntien mielestä kelpasikin. Mutta tuo joulun tulo, sehän sitten vasta jouduttikin hänen askeleitaan. Sitä piti leipoa, laittaa olutta ja valaa joulukynttilöitä, joka työ paljon miellytti poikia: Juhania, Emanuelia, Alberttia ja Aleksia, sillä joulukynttilät valettiin kolmihaarukkaan. Semmoinen sitten asetettiin akkunalle jouluiltana, tahi tehtiin puusta sellainen kaari, joka muodosti Aan kirjainta, ja siihen sitten asetettiin tavallisia kynnttilöitä riviin. Kuusta ei ollut silloin käytännössä, kuten nykyaikana, mutta pojat sittenkin odottivat sitä toivottua joulu-iltaa yhtä innokkaasti. Silloinhan sai telmiä vapaasti olkien päällä laattialla, joka joulun iloista ja huvituksista tuntui kaikista hauskimmalta. He kertoilivatkin keskenään joulun tulosta, niin että isänsä sai monet kerrat ärjähtää heidän liian aikaista joulutunnelmaansa. Olipa senvuoksi pojilla hauskaa, kun isä sälleineen lähti [s. 717]kylään töihin. Mestari astui silloin edellä arvokkaannäköisenä, kyynärömitta kädessä, ja sällit astelivat jälessä. Yksi kantoi suuria räätälinsaksia ja toisella oli silitysrauta kädessä.

Mutta vihdoin koitti tuo toivottu joulu-aaton aamu. Tuossa puolenpäivän tienoissa komensi mestari: »nyt, pojat, pois neulat ja sormustimet, sillä nyt otetaan joulu!” Sitten mentiin saunaan. Sieltä tultua levitettiin olkia laattialle, sytytettiin kynttilät ja iloinen takkavalkia. Emäntä levitteli pöydälle valkoisen liinan. Siihen hän sitten kantoi suuren leivotun kakun, jolla oli jalustimet alla, ja sen päällä oli joukko pienempiä leivoksia. Se kutsuttiin »maja kakuksi” ja se sai seisoa pödällä niin kauvan kuin joulua kesti. Puinen oluthaarukka, paistettu lampaanlapa sekä voita ja juustoa edelleen tuotiin pöytään joulukakun kumppaneiksi. Tätä vierasvaraisuutta sai jokainen käyttää hyväkseen, joka tuli jouluna vierailemaan. Sittenkun oli nautittu jouluillallinen: puuro ja lipeäkala, haki emäntä Annastiina vanhan hakakantisen virsikirjansa, luki joulupäivän epistolan sekä lauloi jouluvirsiä. Silloin täytyi kaikkein kuunnella, eivät pojatkaan tohtineet telmiä. Mutta sitten illemmässä puki räätäli yllensä vanhat turkit ja tuli nelin jaloin sisään. Siitä pojille vasta ilo alkoi. Nuorin pojista, Aleksi, sai ajella pukin selässä. Siinä sitten leikittiin ja »nypittiin paistia”. Se oli sellainen leikki, että sidottiin vaate silmien eteen, kierrettiin oljesta pamppu ja annettiin »paistin” käteen. Sitä, joka tähän virkaan oli ruvennut, sitten nykäistiin puolelta ja toiselta, jota häiriöntekoa hän koetti pampullaan torjua, ja ketä pamppu kohtasi, se joutui sitten »paistiksi”. Isä, muuten jörö luonteeltaan, oli sinä iltana erittäin hilpeällä tuulella.

Mutta aika oli jo siksi joutunut, että piti levolle mentämän, vaan isä kun oli luvannut poikien kanssa lähteä aamukirkkoon, niin ei poikien silmään tahtonut uni tulla. Pelkäsivät, etteivät herää oikeaan aikaan, mutta äiti kyllä lupasi siitä huolehtia. Pian nukkuivatkin pojat oljille, väsyneitä kun olivat. Varahin aamulla heräsikin äiti, keitti kahvin, sytytti takkavalkean ja herätti pojat kirkkomatkalle. Sitte hän lähti aittaan, toi sieltä makkaraa ja asetti tulen ääreen lämpiämään. Se oli sellainen tapa, että jouluaamuna piti syödä makkaraa, kun lähdettiin kirkkoon, että ensi vuonna saisi hyvin lihavaa silavaa. Sillä välin lähti isä talliin Ruskoa valjastamaan.

Mutta täytyihän Ruskoakin jouluna muistaa. Isäntä meni sisään, otti puuhaarukan täynnä ruskeaa sakkapäistä olutta, sekoitti oluen kaurojen sekaan ja antoi Ruskon syödä. Se oli yleinen tapa, että hevosille jouluaamuna annettiin olutta kaurojen kanssa, että muka tulivat hyvin uljaiksi. Paras hevonen oli sillä, joka ehti ensimäiseksi kirkosta kotiin. Siksipä sitä ajettiinkin oikein kilvan kanssa.

Kun sitten pojat olivat täysissä kirkkotamineissa ja äiti peitteli heitä [s. 718]rekeen sekä oltiin valmiit lähtemään, niin kuului kauhea susien ulvona. Rusko hirnui ja höristeli korviaan, ja pojat pelkäsivät. Silloin isä otti pyssynsä, meni ja laukaisi pari laukausta hätyyttääkseen petoja. Ne mahtoivatkin vähän haistaa ruutin savua, kun vaikenivat. Niitä lienee ollut iso joukko jäljistä nähtyä ihan keskellä maantietä, niin kutsutulla Ristimäellä, noin puoli kilometriä kylästä. Silloin oli niin paljon susia, että niitä nähtiin miltei joka päivä.

Sitten kun kaikki oli hiljennyt, lähdettiin talviyön pakkasessa kirkkoa kohti. Rusko juoksi kuin vimmattu ja helisteli kulkustaan. Sillä kai lienee ollut vähän jouluhumalaa päässä. Kirkosta taasen kotia tultua odotti lämmin kahvi ja katettu pöytä. Ja sitte sitä loppu päivä levättiin kaikista vuoden töistä ja ponnistuksista.

Tällaista oli joulunvietto Aleksis Kiven lapsuudenkodissa. — Lienee kai jokin tietoisuuden tunne niin omasta olostaan kuin entisyydestä tunkeutunut hänen hämärään sieluunsa, kun hän mielipuolisuuden yössä oli kerran huudahtanut: „Minä en ole kotona. Oi, viekää minut kotiini! Siellä minä olin onnen poika, vaan nyt minä olen surun poika”.

Hanna Stenvall.

Lähde: Hanna Stenvall: Eräs jouluilta Aleksis Kiven kodissa. Aika, 1911, nro 23–24, s. 716–718. Kansalliskirjasto.