Eräs yö (1877)
Ulkoasu
Eräs yö. (Stenbäck.) Kirjoittanut Lars Stenbäck |
- Jo joukko hiljainen on palannut
- Ja kelloin ääni taunnoin tau’onnut –
- Levollan laskivat he hautaan kuolleen
- Ja laskettuaan levollensa kuolleen
- Sai yöhyt siihen sulo rauhallaan
- Ja tummetutti maan.
- Mut’ haudalle hän tuli uudestaan
- Ja jätti maiset puuhat pauhamaan
- Ja ehti ystävänsä haudan luokse,
- Ja ehdittyään lepopaikan luokse,
- Jäi siihen synkkänä kuin syinen sää
- Kaihomaan ystävää.
- Synkkänä loihe silmäns’ multahan –
- Yö sai vaan muodon yhä mustemman
- Ja kauhut kuoli – tähtyetkin sammui,
- Kun kuuhut kuoli ja kun tähdet sammui,
- Murtuipa syömmensä ja alas vaipueen
- Vuodatti kyyneleen. –
- Rinnassaan mitä rukka tunsi – oi –
- Ja mitkä sanat huokailunsa loi,
- Vaan Jumala ja yöhyt tuns’ ja tiesi –
- Hän ketä kaihos – kenen kolkkomaa
- Povessaan tallentaa.
- Ja kun pitkän yöhyn pilvet lauhtuivat
- Aamuttaren silmät vielä sattuivat
- Surevahan rauhan ristin luona
- Istui – ja poskiltansa kyyneleen
- Pois pyyhki tuulonen.
- Mut ilmass’ iloitsivat lintuset
- Ja rauhaa kuiskivat sen syömmehen.
- Aamuisen koiton kans’ toi Luoja lohdun.
- Kun aamu koiton kans’ toi Luoja lohdun.
- Sureva silmäns’ nosti iloiten, Luojansa kiittäen.
- ”Sinulle kiitos! Joka taivahan
- Suot väsyneille kautta kuoleman.
- Ei lepäjä hän mustan mullan alla!
- Ei lepäjä hän mustan mullan alla,
- Vaan sulo suojassasi rauhan sai
- Ja ääntäs kuulla kai.
- Pois meni – eli kuni ennen vaan –
- Ikänsä kantoi kovaa kuormoaan.
- Ei ihmislapset tienneet kaihostansa.
- Ei ihmislapset tienneet kaihostansa –
- Mut sydämessään asui autuaan
- Ain armas kuva vaan!
Pisare
Lähde: Savonlinna 29.12.1877.