Erik XIV Kaarinalleen

Erik XIV Kaarinalleen. Kirjoittanut Hilja Pärssinen

1.

Ma olen paljas, ryöstetty

ja syösty kurjuuteen.

Sun sain, ah saituri ei niin

lie rikas aarteineen,

kuin olen. Nyt mä ymmärrän

kotoisen onnen sen,

jot en mä ennen tuntenut

loistossa salien.

Nyt onnen sen mä omistan,

kun Sinut vain mä saan.

On soppi ahdas rakkahin,

kun kanssasi sen jaan.

Ja valtakunnat, kruununi

ilolla unhoitan,

kun sydämes, sun sydämes

poveeni painallan.

Mun Kaarinani kaunoinen

sun sain. Ja mainehen

sun kuninkaanas saavutan

ma kuolemattoman.

2.

Lie herjat mua häväisseet,

tok’ parhainta ei taitaneet

tuhota multa: sydäntäs

ja suurta lempeäs.

Lie telkäneet mun vankilaan,

mut lempeän ei kuitenkaan

ijäti sulle hehkuvaa

he taida sammuttaa.

3.

Kalvaessa kaihon piinan

katsoin Aurajoen vanaa.

Liehuvan näin valkoliinan,

tuuli kuiski tuhat sanaa.

Katsoin Kaarinani purtta.

Itkin. Mieleen muistui veli,

tunnoton tuo verihurtta,

joka meidät eroitteli.

Kirottu hän kerroin kolmin,

upotkoon jo hämäryyteen!

Kera jumalien solmin

liiton täytteeks’ pyhän pyyteen.

Thor ja Odin avuks tulkaa,

päästäjiksi paulojeni.

Ojentakaa kortta, sulkaa

yli virran mennäkseni.

Nähkää, viittoo käsi hennoin.

Itkuun heltyy pilviparras.

– En voi kiitää ilmalennoin,

houretta vain toive harras.

4.

Kuutar, kulkija yön, joka vaunujas taiten

ohjaat, Kaarinan luo nopsaan retki jo tee.

Ullakkohuoneessaan polo valvovi kaiten,

kaihtimet syrjään vie, sinehen silmäelee.

Kuutar kulkija yön, hae ikkuna loitto,

lempein katsannoin katsele kalleintain.

Tähdet siintelevät, soi sfäärien soitto.

Tervehdykseni vie sävelin, lauluin vain!

Kuutar, luokseen käy, sulokutreja koskein

hyväile armastain. Vyö hopeainen luo

ylleen. Suutele huulia, väreitä poskein,

kuiskaa kaihoni tää, tuska mi unta ei suo!

Lähde: Liinamaa-Pärssinen, Hilja 1923: Jälleen vapaana: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.