Etäiselle ystävälle

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Etäiselle ystävälle.
Runosikermä.
Kirjoittanut Alois Jeitteles
Runosikermän saksankielinen alkuteos on An die ferne Geliebte.


1. Lemmen valitus.[muokkaa]

Kukkulalla seison, katson
maahan mielen tenhotun,
unten nuorten auermaahan,
mistä, armas, löysin sun.
Loitos saimme toisistamme,
välillämme vuoret, veet,
tuolla puolen rauha, onni,
täällä murhe, kyyneleet.
Ah, et nää sa silmäystä
luokses kaihoin entävää,
kuule et sa huokausta,
taivaan tyhjyyteen mi jää.
Mistä lemmen viesti vieno?
Sanan eikö saattajaa?
Laulaa tahdon, laulut laulan,
jotka vaivan vaikertaa.
Sillä lemmen äänen tieltä
katoo aika, paikkakin,
voittaa rakkaus rinnan puhtaan,
minkä vihki kyynelin.


2. Lemmen kaiho.[muokkaa]

Missä vuorien on
sini loppumaton,
olla ken vois!
Missä auringon tie
yli usmien vie,
siellä ken ois!
Laakson rauhallisen
sieltä etsisin sen,
lohdun mi tois.
Tyynnä vaan puro soi,
kukka vait unelmoi,
siellä ken ois!
Metsän uumenihin
lemmen huolenakin
hukkuisi pois.
Illat näin ikävöin.
Luona päivin ja öin
armas jos ois!


3. Lemmen tervehdykset.[muokkaa]

Purret nopsat taivon alla,
pieni, vilkas virran vuo,
tuhat multa kantakaatte
tervehdystä kullan luo.
Pilvi, jos näät kullan käyvän
vitkaan laakson vieremää,
kangastellos kaunihisti
hälle kauko-ystävää.
Seisahtuisko lehdon luokse,
nyt jo syksyn ruhtoman,
lintu, laula kohtaloni,
kerro tuska kaipaavan.
Kanna leuto länsituuli
lemmitylle huokaus,
hiipiväinen yöhön niinkuin
päivän viime riutumus.
Kuiski, virta, kullalleni
lemmen pyhän pyytehet,
heijastellos, heljä laine,
kaikki kaihon kyynelet!


4. Lemmen viesti.[muokkaa]

Pilvi pieni taivon alla
sun, oi armas, nähdä saa,
ilman lintu lentäväinen –
ah, ma myötä ottakaa!
Leikkivä on länsituuli
kullan sulkku-suortuvin,
kullan povin, kullan poskin
ah, jos myötä leikkisin!
Kiirehesti luokses kiitää
kukkulalta virran vuo,
kuvan jos näät kullastani,
nopsaan tänne nouda tuo!


5. Lemmen murhe.[muokkaa]

Taas kukkivat kentät, on toukojen kuu,
kevättuulessa vienossa keinuvi puu,
puro tietänsä riemuiten pauhaa.
Kotiräystähän pääsky jo saapunut on;
vie kultansa morsiuskammiohon,
pesä täynnä on rakkautta, rauhaa.
Moni pehmeä korsi jo koottuna lie,
monen untuvan morsiusvuoteeksi vie,
monen lämmöksi pienten hän laittaa.
Nyt on sija siellä jo miekkosien;
suvi yhtehen saa, suvi liittävi sen,
mikä lempii ja talvi min taittaa.
Taas kukkivat kentät, on toukojen kuu,
kevättuulessa vienossa keinuvi puu,
ma yksin en talvea voita.
Mikä lempivi vaan, suvi liittävi sen,
mut meidän on lempemme hallahinen,
kevät meille ei konsana koita.


6. Omistus.[muokkaa]

Ota, oi, nää virret vienot
sulle, armas, laulamain!
Laula illoin joskus niitä,
luonas luuttu soipa vain.
Koska vaipuu illan rusko
kohti selkää siintävää,
hehkuu yöstä himmeästä
kaukokukkuloiden jää,
ja sa laulat, min ma lauloin,
minkä rinta täysi soi,
virret, taiteen tahkomatta,
jotka lemmen kaiho loi,
silloin laulun tenhon tieltä
aukee teljet, aidatkin,
voittaa rakkaus rinnan puhtaan,
minkä vihki kyynelin.


Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.