Filosofiset mietelmät: Lyhyitä lauselmia

Wikiaineistosta
Opinnoista Lyhyitä lauselmia.
Filosofiset mietelmät
Kirjoittanut Francis Bacon
Filosofiset mietelmät


Galban, Neron seuraajan, aikana Roomassa vallitsi kaikellainen vallattomuus ja epäjärjestys, jonka johdosta eräs senatori sanoi keskellä senatin täysistuntoa, että olisi parempi elää sellaisessa yhteiskunnassa, missä mikään ei olisi laillista, kuin sellaisessa, missä kaikki on laillista.

Themistokles sanoi erään vähäisen valtion lähettiläälle, joka puhui suurista asioista: ”Ystäväiseni, sinun sanasi vaativat suurkaupunkia.”

Cæsar Borgia, oltuaan pitkät ajat riidoissa Romagnon aatelisten kanssa, vihdoin teki sovinnon heidän kanssaan. Tässä sopimuksessa oli m.m. sellainen ehto, että hän ei saisi koskaan kutsua näitä herroja koolle kaikkia samalla kertaa. Tarkotus oli tehdä tälle julmuudestaan ja petomaisuudestaan kuuluisalle ruhtinaalle mahdottomaksi surmata heidät kaikki yhdessä tukussa. Mutta mitäs ollakaan, taitavuudellaan ja teeskennellen suoruutta ja vilpittömyyttä, hänen onnistui koota heidät kaikki Cinigaglian kaupunkiin kokoukseen, missä heidät jok’ainoa murhattiin. Kun eräs kardinaali esitti kertomuksen tästä ”onnellisesta mutta kamalasta tapahtumasta” paavi Aleksanterille, Cæsar Borgian isälle, niin tämä lausui: ”Hehän itse rikkoivat sopimuksen tulemalla koolle kaikki yht’aikaa.”

Kerran sattui Roomassa, että Clodius nimistä nuorta aatelismiestä syytettiin jostakin hyvin törkeästä rikoksesta. Lautakunta oli hyvissä ajoin runsaasti lahjottu, ja anoi se senatilta aseellista joukkoa vartiokseen, jotta lautamiehet muka uskaltaisivat tehdä omantuntonsa mukaan tuomitessaan tätä rajuudestaan tunnettua ylimystä. Ja tämä toimenpide sai koko maailman vakuutetuksi siitä, että Clodius tuomittaisiin kuolemaan. Mutta syyttömäksi ja vapaaksi julisti hänet lautakunta. Seuraavana päivänä senatori Catulus tavatessaan eräitä mainitun lautakunnan jäseniä, sanoi näille: ”Mikä saattoi teidät pyytämään meiltä sotaväkeä? Pelkäsittekö, että rahat otettaisiin teiltä pois?”

Yllämainitussa oikeusjutussa Cicero m.m. antoi valallisen todistuksen syytettyä vastaan, jonka 57-miehinen lautakunta vapautti, vastoin hänen todistustaan. Eräänä päivänä Cicero ja Clodius joutuivat vastakkain senatissa, jolloin Clodius, härnätäkseen etevätä vastustajaansa, sanoi tälle: ”Lautakuntapa ei luottanut teihin.” Siihen vastasi Cicero: ”Kaksikymmentäviisi lautamiestä antoi minulle luottamuksensa; mutta siellä oli kolmekymmentäkaksi, jotka eivät antaneet teille luottamustaan, sillä he olivat saaneet maksun etukäteen.”

Diogenes, joka näki Makedonian silloin vähäpätöisen vallan vielä kerran paisuvan suureksi ja mahtavaksi, sanoi, kun häneltä kysyttiin, miten hänet oli haudattava kuoltuaan: ”Kasvot alaspäin; sillä piakkoin maailma tulee mullistumaan ylösalaisin, ja silloin minä jään lepäämään selälleni.”

Kuuluisalla senatorilla Cato vanhemmalla oli tapana sanoa, että roomalaiset ovat niinkuin lampaat; niitä on helpompi ajaa laumassa kuin yksitellen.

Kun Lycurgus oli saanut tehtäväkseen laatia Spartalle uudet lait ja hallitusmuodon, niin eräs neuvoi häntä asettamaan ne ehdottoman yhdenvertaisuuden pohjalle. Siihen suuri lainsäätäjä vastasi: ”Hyvä herra, pankaa alulle se toimenpide omassa talossanne.” (Laaskaa ensin oman kynnyksenne alus.)

Bionille, tunnetulle kreikkalaiselle ateistille (jumalankieltäjälle) näytettiin eräässä merikaupungissa sijaitsevassa Neptunon temppelissä säilytettyä kokoelmaa, joka esitti sellaisten kuvia, jotka myrskyssä olivat rukoilleet Neptunoa avukseen ja pelastuneet haaksirikosta. ”Mitäs te tästä sanotte?” häneltä kysyttiin, ”ettekö tunnusta jumalien voimaa?” Siihen virkkoi Bion: ”Niinpä kyllä, mutta missä ovat maalattuina niiden kuvat, jotka ovat hukkuneet rukouksistaan huolimatta?”

Cicero oli kerran päivällispidoissa, missä sattui samalla kertaa olemaan eräs ijäkäs nainen, joka puhui ijästään, sanoen olevansa ainoastaan neljänkymmenen vuoden vanha. Ciceron vieressä istuva vieras kuiskasi hänen korvaansa: ”Tuo puhuu 40 vuodesta, vaikka hän epäilemättä on paljo vanhempi.” Cicero vastasi hänelle: ”Minun täytynee uskoa häntä, sillä minä olen kuullut hänen lausuvan samat sanat monta kertaa näiden viimeisten kymmenen vuoden aikana.”

Keisari Vespasianus kysyi kerran Apolloniukselta, mikä oli syynä Neron perikatoon. Apollonius sanoi: ”Nero osasi hyvin soitella harppua, mutta hallitusasioissa hän joko pingotti kielet liian korkealle tai löyhdytti ne liian mataliksi.”

Kun Antistheneelta kysyttiin, mikä oppi on kaikista tärkein ihmisen elämässä, niin hän vastasi: ”Olla oppimatta sitä, mikä on turhaa.”

Diogenes, filosofi, joka vapaaehtoisesti eli suuressa köyhyydessä, sanoi, kun hiiri tuli hänen luokseen hänen syödessään: ”Minä huomaan, että yksin Diogeneskin elättää loisia.”

Eräältä vanhan ajan filosofilta kysyttiin, millä tavalla viisas mies eroaa narrista. Hän vastasi: ”Lähettäkää heidät molemmat alastomina niiden tykö, jotka eivät heitä ennestään tunne, ja te saatte nähdä.”

Rooman senatti kerran laati lain maakuntain kuvernöörien lahjusten ottamista ja kiskomista vastaan. Sen johdosta Cicero sanoi kansalle pitämässään puheessa, että maakuntain sietäisi pyytää Rooman hallitusta kumoomaan tämän uuden lain. ”Sillä”, hän lausui, ”tätä ennen kuvernöörit ottivat lahjoja ja kiskoivat hallitsemiansa maakuntia sen verran kuin he itse tarvitsivat ja pitivät riittävänä, mutta nyt he ottavat lahjuksina ja kiskovat niin paljo, että se riittää, ei ainoastaan heille itselleen, vaan myöskin tuomareille, lautamiehille ja muille viranomaisille, joiden tehtävänä on valvoa lain noudattamista.”

Aristippus, purjehtiessaan myrskyssä, osotti pelonmerkkejä. Silloin eräs merimiehistä sanoi hänelle loukkaavalla tavalla: ”Me, jotka olemme vain plebeijejä (alhaisoa), emme ole hädissämme, mutta sinä, joka olet filosofi, näyt pelkäävän.” Aristippus vastasi: ”Ei ole samantekevä, kumpainenko meistä hukkuu, sinä tai minä.”

Sattui, että kerran, kun Augustuksen puoliso Livia liikkui Rooman kaduilla, hän näki muutamia nuorukaisia, jotka olivat riisuutuneet ilkosen alasti nauttien kepposestaan. Augustus ryhtyi oitis toimenpiteisiin veitikoiden vangitsemiseksi, mutta Livia (kauneudestaan ja elämänhalustaan tunnettu) asettui nuorukaisten puolelle, sanoen: ”Se ei kiihottanut naisten tunteita enemmän kuin kuvapatsaat.”

Filipiä, Makedonian kuningasta, kehotettiin karkottamaan maanpakoon eräs henkilö, joka oli puhunut hänestä pahaa. Mutta Filip vastasi: ”Parempi on, että hän puhuu siellä, missä meidät molemmat tunnetaan, kuin siellä, missä ei tunneta meitä kumpaistakaan.” Lucullus (herkullisuudestaan kuuluisa roomalainen sotapäällikkö) kerran kestitsi vieraanaan Pompeijusta eräässä komeassa palatsissaan; Pompeijus sanoi: ”Tämä on tavattoman ihana ja suuremmoinen asunto kesäiseen aikaan, mutta minusta tuntuu, että se on kylmä talvella.” Siihen vastasi Lucullus: ”Ettekö pidä minua niin viisaana kuin moninaiset linnut ovat, jotka muuttavat asuntoa talveksi?”

Plato oli kerran kutsunut muutamia ystäviä luokseen päivällisille. Hänen huoneessaan oli sievästi koristettu ja kallisarvoinen leposohva. Diogenes filosofi tuli sisään, astui sohvalle ja tallasi sitä sanoen: ”Minä tallaan Platon ylpeyden.” Siihen vastasi Plato tyynen lempeästi: ”Mutta vielä suuremmalla ylpeydellä, Diogenes.”

Puhuja Demades vanhemmalla puolella ikäänsä muuttui hyvin lörpötteleväksi ja söi kuin ahma. Antipaterilla oli tapana sanoa hänestä, että hän on niinkuin uhrieläin, josta ei jää jälelle muuta kuin kieli ja vatsalaukku.

Issuksen taistelun jälkeen, Tyron piirityksen aikana Persian kuningas Darius tarjosi Aleksanteri Suurelle loistavia rauhanehtoja. Ja kun hän sen johdosta keskusteli sotapäällikköjensä kanssa, niin Parmenio huomautti: ”Varmasti minä ottaisin vastaan tämän tarjouksen, jos minä olisin Aleksanteri.” Aleksanteri vastasi: ”Samoin tekisin minäkin, jos olisin Parmenio.”

Kun kerrottiin, että persialaiset panisivat toimeen sellaisen nuolisateen, että aurinko siitä pimenisi, niin eräs spartalainen sotapäällikkö arveli: ”Sepä käy hyvin, sillä nyt on kuuma päivä ja me niin ollen saamme taistella varjossa.”

Cato vanhempi, ikämiehenä, hautasi vaimonsa ja meni naimisiin nuoren tytön kanssa. Hänen poikansa riensi hänen luokseen ja huudahti: ”Mitä olen minä rikkonut, kun te tuotte emintimän taloon?” Ukko vastasi: ”Ei, päinvastoin poikaseni, minä olen sinuun niin mielistynyt, että haluaisin saada vielä monta sellaista.”

Puhuja Crassuksella oli elättinä muræna-niminen kala, josta hän piti sangen paljo. Kala kuoli ja Crassus itki surusta. Kerran hän joutui senatissa kiivaaseen väittelyyn Domitiuksen kanssa, joka sanoi hänelle: ”Hupsu Crassus, sinä itkit kuollutta kalaa.” Siihen vastasi Crassus: ”Niin todellakin, enemmän kuin sinä kahden vaimosi kuolemaa.”

Kerran Makedonian Filip, Aleksanteri Suuren isä, langetti tuomion eräälle vangille, sattuen olemaan sillä kertaa uneliaalla ja hervottomalla tuulella. Vanki kuultuaan tuomionsa, sanoi: ”Minä vetoan.” Kuningas, ällistyneenä, sanoi: ”Kehen sinä vetoat?” Vanki vastasi: ”Filipistä, silloin kun hän ei kallistanut korvaansa, Filipiin silloin, kun hän kallistaa korvansa.”

Kun kuningas Kroisos näytteli ylpeillen suuria aarteitaan Solonille, niin tämä sanoi hänelle: ”Jos tänne tulee toinen kuningas, jolla on parempaa rautaa kuin sinulla, niin hänestä tulee tämän kullan omistaja.”

Lakedaimonin kuningas Archidamus saatuaan pöyhkeitä ja uhkaavia viestejä hänen valtakuntansa rajoja lähestyvältä voitokkaalta Aleksanterilta (sen jälkeen kun Aleksanteri oli voittanut atenalaiset Khaironean luona), kirjotti hänelle vastaukseksi, että jos hän mittaisi oman varjonsa, ei se olisi pitempi nyt kuin ennen hänen voittoaan.

Platolla oli tapana sanoa opettajastaan Sokrateesta, että hän oli niinkuin apteekkarien lääkeruukut, joissa on ulkopuolella apinoita, pöllöjä ja tonttuja, mutta sisällä erinomaisia lääkkeitä.

Aleksanteri Suuri lähetti atenalaiselle Phosionille suuren rahasumman lahjaksi (tarkotuksessa sillä ostaa tämän vaikutusvaltaisen miehen kannatus itselleen). Phocion sanoi kuninkaan lähettiläälle: ”Miksikä kuningas lähettää näin paljo rahaa juuri minulle eikä muille?” Lähettiläs vastasi: ”Senvuoksi, että hän pitää teitä ainoana hyvänä atenalaisena.” Siihen virkkoi Phocion: ”Jos hän todellakin on sitä mieltä, niin sallikoon hän minun pysyä sellaisena yhä edelleen.”

Karthago lähetti Hanno nimisen miehen edustajakseen Roomaan toisen Puunilaissodan päätyttyä neuvottelemaan rauhasta. Ja Hannolle se vihdoin onnistuikin. Eräässä neuvottelutilaisuudessa muuan roomalainen senatori sanoa tokaisi: ”Te olette usein rikkoneet rauhan, jonka ehtoihin te valallisesti sitouduitte; olkaapa hyvä ja sanokaa, minkä jumalan kautta te nyt aiotte vannoa?” Hanno vastasi empimättä: ”Samojen jumalien kautta, jotka ovat niin ankarasti rangaisseet meitä entisistä rikkomuksistamme.”

Skytialaisella Anacharsiilla oli tapana sanoa, että lait ovat ikäänkuin hämähäkin verkko, johon pienet kärpäset tarttuvat, mutta suuret lentävät läpi.

Themistokles, ennenkuin hän vielä oli saavuttanut mainettaan, rakastui erääseen nuoreen mieheen, joka kohteli häntä halveksuen. Mutta kun hänestä tuli suurmies, niin mainittu nuorukainen etsi hänen suosiotaan. Silloin Themistokles sanoi: ”Me olemme molemmat viisastuneet, mutta liian myöhään.”

Aristippus kerran aneli Dionysiuksen suostumusta erääseen pyyntöön, mutta tämä ei ottanut hänen anomustaan kuuleviin korviinsa. Silloin Aristippus lankesi hänen jalkoihinsa, ja Dionysius antoi suostumuksensa. Eräs, joka sattui silloin olemaan saapuvilla, sanoi jälestäpäin Aristippukselle: ”Sinä, joka olet filosofi, kehtaatkin alentua niin, että lankeat tyrannin edessä polvillesi.” Aristippus ehätti selittämään: ”Syy ei ole minussa, vaan Dionysiuksessa, jolla on korvat jaloissaan.”

Kun Solonilta kysyttiin, oliko hän antanut atenalaisille parhaat lait, hän vastasi: ”Parhaat niistä, mitkä he olisivat ottaneet vastaan.”

Eräs sanoi Aristippukselle: ”Se on kummallista, että rikkaat antavat apuaan mieluummin köyhille kuin filosofeille.” Aristippus vastasi: ”Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että he arvelevat pikemmin tulevansa köyhiksi kuin filosofeiksi.”

Keisari Trajanuksella oli tapana tehdä pilkkaa siitä ruhtinaille ominaisesta epäluulosta, joka saattaa heidät poistamaan tieltään ne, joiden he pelkäävät pyrkivän seuraajoikseen. ”Ei ole vielä ollut kuningasta”, hän sanoi, ”joka olisi surmannut seuraajansa”.

Tessalialaisella Jasonilla oli tapana sanoa, että muutamia asioita täytyy tehdä väärin, jotta monet asiat voitaisiin tehdä oikeuden mukaan.

Makedonian kuningas Demetrius joskus vetäytyi tykkänään pois hallitustoimista ja kokonaan heittäytyi nautintoihin. Erään kerran, kun hän teki sen tempun, selittäen syyksi sairauden, hänen isänsä Antigonus saapui yht’äkkiä hänen asunnolleen ja tapasi kauniin nuorukaisen, joka tuli häntä vastaan kuninkaan makuuhuoneesta. Kun Antigonus astui sisään, ehätti kuningas sanomaan: ”Kuume jätti minut juuri nyt.” Siihen vastasi Antigonus: ”Luulenpa, että sehän se tuli minua vastaan ovessa.”

Kuuluisalla roomalaisella Cato vanhemmalla oli tapana sanoa, että viisaat miehet oppivat enemmän tyhmiltä, kuin tyhmät viisailta.

Eräs atenalainen puhuja sanoi suurelle Demostheneelle: ”Atenalaiset tappavat sinut, jos he tulevat raivoon”, johon Demosthenes vastasi: ”Ja saman he tekevät sinulle, jos pysyvät järjissään.”

Epiktetus tapasi sanoa, että moukka syyttää toisia kaikesta pahasta, mitä hänelle sattuu, filosofiaa opetteleva syyttää itseään, mutta filosofi ei syytä itseään eikä muita.

Siihen aikaan, kun monet huomattavammat roomalaiset laitattivat itselleen muistopatsaita, eräs henkilö kysyi kummastellen Cato vanhemmalta, miks’ei hän laitattanut itselleen sellaista. Siihen vastasi terävyydestään kuuluisa valtiomies, että hän haluaa mieluummin, että ihmiset kyselevät ja ihmettelevät, miksi hänellä ei ole muistopatsasta, kuin että miksi hänellä sellainen on.

Atenalainen Phocion, joka oli hyvin vakava mies eikä koskaan halunnut mielistellä kansaa, puhui kerran kansankokouksessa, jolloin hänelle taputettiin käsiä. Mutta silloin hän oitis kääntyi erään ystävänsä puoleen ja kysyi: ”Mitä asiaan kuulumatonta minä olenkaan mahtanut sanoa?”

Diogenes astuskeli eräänä päivänä Atenan torilla sytytetty kynttilä kädessä, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän etsii, niin filosofi vastasi etsivänsä ihmistä.

Kerran, kun ateisti Bion oli purjehdusmatkalla, nousi kova myrskyjä merimiehet, jotka olivat paatuneita ja hurjia miehiä, alkoivat rukoilla jumalia; mutta Bion sanoi heille: ”Elkää toki antako niille (jumalille) tietoa siitä, että te olette täällä.”

Kuningatar Elisabet ei ollut pitkiin aikoihin suvainnut hovinarri Pacea läheisyydessään, syystä että tämä käytti liian purevia letkautuksia. Kuitenkin joku sai kerran kuningattaren taivutetuksi kutsumaan Mr Pacen sisälle, sillä ehdolla että hän pysyisi aisoissa. Hovinarrin saavuttua kuningatar sanoi hänelle: ”Tule pois, Pace, nyt me kai saamme kuulla huomautuksia vioistamme.” Siihen sanoa tokaisi Pace: ”Minulla ei ole tapana puhua sellaisesta, mistä koko kaupunki puhuu.”

Oli muuan epikurolainen, joka kerskaili sillä, että useat filosofiset koulukunnat muuttuivat myöhemmin epikurolaisiksi, mutta että kukaan epikurolainen ei ole vielä koskaan muuttanut toiseen koulukuntaan. Siihen sanoi eräs filosofi, joka kuului erääseen toiseen lahkoon: syy on selvä kuin päivä, sillä kukoista voidaan tehdä salvukukkoja, mutta kuohituista kukoista ei tule kukkoja.

Demokritus sanoi, että totuus on löydettävissä syvien rotkojen pohjalta ja että kun sen on löytänyt, tarvitsee sitä jalostaa.

Nerolla oli tapana sanoa opettajastaan Senecasta, että hänen tyylinsä, esitystapansa oli kuin saviruukki ilman kalkkia.

Diogenes, nähdessään nuorukaisen, joka oli avioton poika, heittelevän kiviä väkijoukkoon, sanoi tälle: ”Varo, ettet satuta isääsi”.

Plutarkos sanoi sattuvasti huomattavaan asemaan kiivenneistä vähäkykyisistä henkilöistä, että sellaiset muka muistuttavat suurille jalustoille sijotettuja kuvapatsaita, jotka korkealla paikallaan näyttävät sitäkin vähäpätöisemmiltä.

Plutarkos sanoi: ”Hyvä maine on niinkuin tuli; kun sen on saanut syttymään, on sitä verrattain helppo pitää vireillä; mutta jos sen kerta sammuttaa, ei ole helppo saada sitä uudelleen syttymään.”

Eräs, jota kuulusteltiin sen johdosta, että hän oli puhunut loukkaavia sanoja kuninkaasta, tunnusti niin tehneensä ja lisäsi: ”Se on totta, ja jollei viini olisi loppunut kesken, olisin minä sanonut vielä paljo enemmän.”

Kerran joku pilkallisesti kysyi Diogeneelta, mikä siinä on, että filosofit etsivät rikkaita miehiä eivätkä rikkaat koskaan filosofeja? Hän vastasi: ”Sentähden että edelliset tietävät, mitä heiltä puuttuu, mutta jälkimmäiset eivät sitä tajua.” – (Tässä tarkotetaan köyhiä filosofeja, jotka elivät almuilla.)

Jack Weeks sanoi eräästä hyvin huomattavasta miehestä, joka oli juuri kuollut ja joka oli olevinaan uskovainen, mutta ei ollut suinkaan hurskaimpia elämäntavoiltaan: ”Niin, minä toivon, että hän on nyt taivaassa. Kukin ajattelee niinkuin toivookin; mutta jos hän on taivaassa, niin vahinko olisi, jos se tulisi tunnetuksi.”

Mitä etevämpi peluri on taidoissaan, sitä kehnompi hän on ihmisenä.

Paljo jännittäminen särkee jousen; mutta taipumattomuus mielen.

Se voittaa vastakin, joka hillitsee itsensä voittaessaan.

Se nukkuu makeasti, joka ei ole tietoinen siitä, että hän nukkuu huonosti.

Tuskat tekevät viattomastakin miehestä valehtelijan.

Jännitetystä mielihalusta itse nopeuskin tuntuu hitaudelta.

Yksin hiuskarvakin luo oman varjonsa.

Kauniit kasvonpiirteet on äänetön suositus.

Onni tekee narrin siitä, jonka se ottaa suosikikseen.

Sellainen onni, jota kukaan ei näe, tekee ihmisen onnelliseksi eikä herätä kateutta häntä kohtaan.

Oi, miten viheliäistä on saada osakseen loukkauksia sellaisilta, joita emme voi syyttää.

Mikään ei ole hauskaa, missä ei ole vaihtelua.

Syytä on kadehtia sitä, joka on joko rohkea tai onnellinen.

Vastoinkäymisissä ainoastaan hyveelliset säilyttävät toivon.

Kostossa kiireellisyys on rikollista.

Onnettomuudessa toisen hymyilykin tuntuu kiusottavalta.

Suotta syyttää Neptunoa se, joka toistamiseen joutuu haaksirikkoon.

Se, joka loukkaa yhtä, uhkaa monta.

Onnellinen se, joka kuolee, ennenkuin hän kutsuu kuolemaa luokseen.

Huono mies on kehnoimmillaan pyhimystä näytellessään.

Lukot ja salvat eivät voi suojella sitä, mitä kaikki mielivät.

Ne elävät huonosti, jotka arvelevat elävänsä ijankaikkisesti.

Se sairas menettelee nolosti, joka tekee lääkärin perillisekseen.

Sillä, jota kaikki pelkäävät, on syytä itse pelätä kaikkia.

Se on puolittain myönnetty, mikä on kielletty sirosti.

Pelkuri mielellään kutsuu itseään varovaiseksi, maltilliseksi mieheksi; ja saituri sanoo olevansa säästäväinen.