Filosofiset mietelmät: Rakkaudesta
| Kateudesta | Rakkaudesta. Filosofiset mietelmät Kirjoittanut Francis Bacon |
Huomattavasta asemasta |
Näyttämö on suuremmassa kiitollisuuden velassa rakkaudelle kuin ihmisen elämä, sillä mitä näyttämöön ja näytelmiin tulee, niin rakkaus on myötäänsä huvinäytelmien ja silloin tällöin murhenäytelmien aiheena; mutta elämässä se saa aikaan paljon pahennusta, muistuttaen milloin vienoa Sireniä, milloin Raivottaria. On huomattava, että suurten ja mainehikkaitten henkilöitten joukossa vanhalla enempää kuin uudellakaan ajalla ei ole yhtään ainoata, joka olisi ollut hurjuuteen asti rakastunut, mikä on omansa osottamaan, että suuret henget ja suuret asiat pysyttelevät erillään tästä heikosta intohimosta. Tästä säännöstä tekevät sentään poikkeuksen Marcus Antonius, Rooman vallan toisen puolen hallitsija, ja Appius Claudius,[1] decemviri ja lainsäätäjä, joista edellinen tosin oli hekumoitsija ja liiallisuuksien mies, mutta jälkimmäinen sitävastoin oli ankara järjen mies. Niin että näyttää siltä, joskin harvoin, että rakkaus pääsee tunkeutumaan, ei ainoastaan avoimeen sydämeen, vaan myöskin hyvin varustettuun, jollei sen suhteen olla hyvin varuillaan. Epicurus lausui seuraavat epäonnistuneet sanat: ”Satis magnum alter alteri theatrum sumus”[2], ikäänkuin jos ihmisen, joka on luotu mietiskelemään ja tutkimaan taivasta ja kaikkea jaloa ja ylevää, pitäisi polvistua pienen epäjumalan edessä ja alistua – joskaan ei suunsa orjaksi, niinkuin eläimet –, niin toki silmänsä vallittavaksi, silmän, joka annettiin korkeampia tarkotuksia varten. Tämän intohimon liiallisuus on hämmästyttävä samoinkuin sekin, miten se uhmaillen muuttaa luonnolliset suhteet ja hymyilee yleisesti tunnustetuille arvoille, niin että loppumaton hyppeleminen toisesta liiallisuudesta toiseen ei somista mitään muuta niin hyvin kuin juuri rakkautta. Eikä tämä suinkaan ole pelkkää sanahelinää. Niinpä on seuraava lause erittäin sattuva, nim. ”että suurin imartelija, jonka kanssa pikku-imartelijat ovat tuttavuussuhteissa, on ihminen itse”. Mutta rakastunut varmasti vie tässäkin suhteessa voiton, sillä ei kopeinkaan mies ole niin hyvissä luuloissa itsestään kuin rakastaja rakastetustaan. Siksipä sattuvatkin näppärästi sanat: ”Ei voi samalla kertaa rakastaa ja olla järkevä.” Ja tämän heikkouden huomaa, paitsi syrjäiset, myöskin se, jota rakastetaan, lukuun ottamatta niitä tapauksia, joissa rakkaus on molemminpuolista. Sääntönä näet on, että rakkaus tulee aina korvatuksi eli vastatuksi, joko sitte vastarakkaudella tai sisällisellä ja salaisella inholla, jota suuremmalla syyllä ihmisten tulisi karttaa tätä intohimoa, joka kaiken muun lisäksi menettää itsensä. Mitä tulee niihin muihin vahinkoihin, niin antaa siitä sattuvan arvauksen Ovidius Parisista ja Helenasta puhuessaan, kun hän sanoo: ”Hän, joka valitsi Helenan, suostui luopumaan Junon ja Pallaan antimista”, sillä todellakin se, joka pitää rakkauden tunteita liian suuressa arvossa, luopuu sekä rikkauksista että viisaudesta. Tämä intohimo tulvii juuri heikkouden hetkinä, suuren menestyksen ja suurten vastoinkäymisten hetkinä, vaikka tätä viimemainittua suhdetta harvemmin huomataan. Sekä menestys että vastoinkäyminen sytyttävät rakkautta ja tulistuttavat sitä, siten osottaen, että se on hupsuuden lapsi. Paraiten menettelevät ne, jotka eivät voi vastustaa rakkautta, pakottamalla sen pysymään aisoissa sekä erottamalla sen kokonaan elämän vakavista toimista ja tehtävistä, sillä jos se kerrankaan saa jalansijaa jokapäiväisen elämän toimissa, niin saattaa se helposti aikaansaada rettelöitä ja vaikuttaa sen, että säännöllisimmätkään henkilöt eivät pysy uskollisina päämäärilleen. Miten lienee, mutta sotilaat ovat herkkiä rakkaudelle; minusta tuntuu, että se johtuu samasta syystä kuin sekin, että he ovat hetaita viinille, sillä vaarat tavallisesti vaativat huvituksia palkakseen. Ihmisluonnossa on salainen sisällinen taipumus rakkauteen toisia ihmisiä kohtaan, joka – jollei sitä tuhlata jollekulle tai muutamille harvoille – muodostuu laajaperäiseksi ihmisrakkaudeksi, tehden ihmisistä humaanisia ja hyväsydämisiä, jollaisia usein tapaa luostariveljien keskuudessa. Aviollinen rakkaus luo ihmiskunnan, ystävällinen rakkaus jalostaa sen, mutta irstas rakkaus turmelee ja alentaa sen.
- ↑ Hän rakasti kohtuuttomuuteen asti Virginiaa, Virginiuksen tytärtä, jonka hänen isänsä surmasi estääkseen häntä joutumasta Claudiuksen himojen uhriksi. Tämä tapaus vei decemvirin perikatoon, ja kerran oli raivostunut kansa vähällä polttaa Claudiuksen ja Virginian elävinä. Claudius oli muitten mukana laatimassa sitä lakikokoelmaa, joka tunnetaan nimellä ”Kahdentoista taulun lait”.
- ↑ ”Meillä on toinen toisessamme riittävästi tutkimisen aihetta.” Kuitenkin Pope on samaa mieltä kuin Epicurus, tästä Baconin moittivasta arvostelusta huolimatta:
”Siis tunne itsesi, eläkä lähde Jumalata seulomaan;
Tutkia ihmisyyttä sopii ihmisen.”
Ihmisestä (Popen Essays-teoksesta).
Ja todellakin Bacon näyttää erehtyneen näiden Epicuruksen sanojen suhteen, joilla ei tarkoteta, että ihmistä on tarkastettava ainoastaan ruumiillisilla silmillä, vaan että hän soveltuu myöskin sisäisen hengen tutkimusesineeksi.