Gezelius

Gezelius Kirjoittanut B. F. Godenhjelm

»Maan mainiona eikö Ruotsin valta

Nyt kansain kesken loista avaralta,

Ja eikö Itämerta aaltoisaa

Se äidin lailla sylihinsä sulje

Ja ylpeänä voiton teitä kulje,

Rohkeesti vastustaen maailmaa?

Kuningas yksi sitä hallitseepi

Ja yksi kansa siinä vallitseepi,

Se kansa uljas Ruotsin kansa on;

Siis kaikkialla missä voittoisana

Sen lippu liehuu, siellä mahtavana

Sen kieli yksin arvon saakohon.

Mut mitä täällä teidän seuduillanne

Ma kuulen, herra piispa? Kirkoissanne

Soi kieli outo, halpa Suomenmaan.

Miks suvaitsette tuota kurjaa kieltä?

Se ylevämmän siirtyköhön tieltä,

Tuon Ruotsin kielen jalon, arvokkaan.»

Niin Ruotsin mies se puhui korskeasti;

Sen kuuli vakavana loppuun asti

Gezelius piispa. Sanan pontevan

Hän sitten lausui, vaikka tyynin mielin:

»Näin sanoo Pyhä Kirja: kaikin kielin

Jumala pitää tunnustettaman.

Te tahdotteko Hänen kunniaansa

Vähentää, joka suureen maailmaansa

Loi kansat, määräs kielet kansoillen

Ja heille kullekin soi tehtävänsä,

Ett’ yhä töillänsä ja kielellänsä

Hänt’ ylistäisi kansa jokainen?»

Vait oli Ruotsin mies. Mut nuorukainen

Sen kuuli. Siitä säen pienokainen

Lennähti nuorukaisen sydämmeen.

Se liekiks yltyi, joka leimahdellen,

Jusleniuksen mieltä lämmitellen,

Toi valon kirkkaan hänen sielulleen.

Välkähti aatos hänen hengessänsä:

On Suomen kansallakin tehtävänsä,

Johonka sitä kutsuu sallimus;

Ei mua houkuttele loisto, maine,

Mun kyllin on, ett’ olen Suomalainen:

Meillekin koittaa päivän valkeus!

Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.