Giordano Bruno
Ulkoasu
Giordano Bruno. Kirjoittanut Hilja Pärssinen |
- »Auk’ ahdas kammio ja rikki lukot,
- nää muurit valhe pystyttänyt on.
- Pois silmiltä jo sitehet ja tukot,
- mä tahdon pääni nostaa valohon!»
- Näin lausui hän ja rautaoven mursi,
- läks’ elon ulappata kyntämään.
- Totuuden valtamerta kiisi pursi,
- ja munkki istui siinä mietteissään.
- Toin toistaan suurempi nous’ hyökylaine
- ja purtta vasten kuohujansa löi.
- Mut rintaa painoi lyijynraskas paine,
- kun yöstä päivähän se ikävöi.
- Säteili jalo otsa, silmä hohti,
- kun nous’ hän vapautta vaatimaan.
- Hän paavin meuratessa seista tohti,
- ja sanat kumpusi nää huuliltaan:
- »Pois kirkon valheopit, dogmit löyhät,
- joit’ ompi sommitellut kataluus.
- Ne mielen autioi ja ontot, köyhät
- koht’ oomme, ell’ei koita valo uus.
- Pois kuvat helvetin nuo, jotka maalas
- vain uskottavaks’ vilppi, viekkaus.
- Jo kyllin kauan sumun suossa kaalas
- tää kansa, alkakoon jo nousemus.
- Pois hengen kahleet, sitehistä vapaa
- meill’ olkoon omantunnon uskonto.
- Jumalaa palvellessa omaa tapaa
- nyt kukin noudatella saakoon jo!
- Ja kunniahan tieteen tulisoihtu,
- se koskaan pettänyt ei tutkijaa.
- Nyt sammuttakaa virvatulten loihtu,
- kun valon aurinkoinen sarastaa.
- Ikuisen valon iki-uusi hohto
- taas etehemme tuolta heijastaa.
- Pois kehnot paimenet ja heidän johto,
- yön helmaan ihminen ei kuolla saa.
- Kun aatos kätkettihin ihmisrintaan
- niin luotiin elämää se antamaan.
- Me möisimmekö nyt sen kullan hintaan
- ja vaihtaisimme valtaan, mammonaan.
- Ei! Outona ja suojatonna ennen
- mun käyköön tieni, korkeelle se vie.
- Mä minne kulkenenkin, minne mennen,
- tok’ ihanteille uskoton en lie.
- Lyö meri vaahtojas ja kuohu povi,
- kun sankarelon kuuluu kutsumus,
- Nyt aukee vapauden valtaovi
- ja uuden ajan alkaa sarastus.»
- Näin lausui hän, ja vastakaiku heikko
- se ajan yöhön hukkui pimeään.
- – Mut kaameana nousi vainon peikko
- »kerettiläistä» tuota syyttämään.
- Tok’ on hän tyyni, niinkuin mies sen uskon
- mi vankityrmääkään ei säikähdä. –
- On pyhä taistelo eest’ aamuruskon,
- kun ympärillä yö on pimeä. –
- Giordano Brunon vankilaan he telkes,
- mut vapaan hengen kahlita ken voi.
- Ja hälle kirkkaammaksi totuus selkes,
- ja vapahduksen valtalaulu soi.
- Hän tuomittiin, ja roviolle kuolee
- mies Italian suurin, puhtahin.
- Oi kohtaloa julmaa, tuota huolee
- nyt jälkipolvi runsain kyynelin.
- Mut muisto elää kunniakas, pyhä,
- ja elää ikuiset ne ihanteet. –
- Myös meidän kaihomme on kauvas yhä,
- vaikk’ edessämme myrskyset on veet,
- On kauas kaihomme ja innoin saamme
- totuutta, oikeutta puoltamaan.
- Me vapaaks’ ajatus jo vaatikaamme.
- – Giordano Bruno suott’ ei kuollutkaan.
Viipuri, 1904.
Lähde: Liinamaa, Hilja 1908: Lausuttavia runoja. V. Työväen sanomalehti o. y., Helsinki.