Greeta Haapasalo

Greeta Haapasalo. Kirjoittanut Antti Mäkinen

Saulin sielun langennehen

Pimeys kun peitteli,

David soitti kanneltansa:

Pahat henget pakeni!

Kansanhengen kärsiessä

Pimeimpiä aikojaan,

Suomen kannel kai’utteli

Ihaninta soittoaan.

Kansa kärsi, vuoti verta:

Itki kieli kanteleen;

Mutta soiton kyynelistä

Vuosi voimaa sydämmeen.

Kansa kesti, vaarat voitti –

Riemu rinnat liikuttaa:

Vapis kieli kanteleessa,

Sydänkulta kuohahtaa!

---

Uusi polvi vainioilta

Niitti viljan kypsyneen,

Uusi into virkistytti

Kansanhengen elpyneen.

Mutta kannel, soitto Suomen,

Salomaille saarekseen

Unhotettu, yksinänsä

Itki kaihon kyyneleen.

Nyt on kannel unhotettu!

Niinkö? Eipä vainenkaan:

Konsa sydän tuskiansa,

Kansa soittaa kanneltaan.

Joutui uusi tuskan aika –

Leipä loppui kansalta:

Kamalinta niittoansa

Niitti nälkä – kuolema.

Silloin kansan tytär kaino

Kanteloisen polvelleen:

Mitähän, jos yrittäisi

Sillä leipää lapsilleen?

Vapis ääni kanteleessa,

Sydän sykki kovemmin,

Kyyneltulva tukahutti

Laulut hellän sydämmen.

Synkkä suru sydämmessä

Maata pitkin kuljetaan:

Laulu vieri, kyynel vieri –

Kuule hänen soittoaan!

Siinä läikkyi lemmenliekki,

Tuli tuima sydänten,

Värähteli vienommasti

Soitto sydänsurujen.

Kansa tunsi omaksensa

Laulun vienon, armahan,

Tunsi tuskat sydämmensä

Kanteletta soittavan.

Samuelin mahtihengen

Nosti vaimo Endorin:

Väinämöisen tenhovoiman

Nostattelit kantelin.

Sinä – Greeta Haapasalo –

Saatit Suomen kanteleen

Loukkahasta pöydän päähän

Entiselle sijalleen.

Nouse kansa, kaunistellos

Vanha kannel uudestaan

Tuorehella seppelellä –

Suruhuntu riisutaan!

Niinkuin ylkä nuoruutensa

Morsianta hehkuvaa,

Niin nyt kohtaa kansanhenki

Kanteletta sointuvaa.

Kai’utellos, Suomen kansa,

Kantelettas mahtavaa,

Kunnes soinnut säveltesi

Ajan aallot kuohuttaa!

Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.