Häät niityllä

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Häät niityllä

Kirjoittanut Immi Hellén


[s. 32]

Häät niityllä.

Nuorin neiti päivänkakkara oli hempeimmillään. Hento ja sorja oli hänen vartensa, ja terälehdet paistoivat kullankeltaiselle ja maidonvalkealle.

Puhdas ja viaton hän oli kuin vasta satanut lumihiutale, mutta paljon lämpimämpi sitä. Ja vaikka hän itse tiesi olevansa kaunis, ei hän kuitenkaan ollut itserakas, eikä ylpeä. Yhtä nöyrästi nyökkäsi hän hyvää huomenta ylhäiselle angervolle kuin alhaiselle taskuheinälle. Yhtä hellästi hymyili hän komealle horsmalle kuin matalalle kissankäpälällekin.

Eipä siis kumma, että kaikki rakastivat ja ihailivat häntä. Leinikköinen oli jo monasti pyytänyt häntä puolisoksi pojalleen, kuminalla oli samat aikeet, ja nuori tervakukka puheli punastellen: Emmekö vietä häitä?

Mutta neiti päivänkukka rakasti vapauttaan. Hänen paras ystävänsä oli päivänsäde, joka hyväilyllään oli nostattanut hänet mustasta mullasta, herättänyt hänet valoon ja kauneuteen, olemassaolon ihanuuteen.

Jo varhain, varhain aamusella, kun niitty vielä uinuili kastehelmien peitossa, tuli päivänsäde kevyesti liihoitellen ilman läpi, suuteli nuorta päivänkukkaa ja katseli kuvaansa sen kehässä helmeilevässä kastepisarassa.

— Tiedätkö minkätähden pidän sinusta? puhui päivänsäde. — Sentähden että sinä kuvastelet taivasta kauniimmin kuin muut. Sinä olet [s. 32: 2]puhtain ja nöyrin koko niityllä, sentähden viihdyn luonasi, sentähden hyväilen sinua kaiken päivää, sentähden yölläkin uneksin sinusta...

Päivänkukka värisi suuresta onnesta. Tuntien pienuutensa hän vaikeni. Nöyränä otti hän vastaan päivänsäteen antimet. Hän ei kysynyt kestäisikö hänen onnensa kauan vai loppuisiko se lyhyeen. Jokainen hetki oli ikuisuutta...

Kun päivänsäde eräänä iltana suuteli nuorta armastaan poistuakseen yöksi, kuiskasi kukkanen tuskin kuuluvasti: En voi kestää eroa sinusta. Ota minut mukaasi punapilvien taa öiseen asuntoosi!

Päivänsäde hymyili surunvoittoisesti: — Armaani, sitä en voi, en ainakaan vielä.

Kukkanen painoi päänsä ja huokasi: Etkö sitten rakastakaan minua?

— Sentähden, että rakastan sinua, en voi. Tempaisinko hienoiset juuresi maasta, johon kuulut? En, sitä en uskalla, sillä minäkin olen lakien alainen. Sellaisena kuin nyt olet, olet luomistyön ihme. Mutta sinä et kestäisi sitä valoa, sillä sinä et ole vielä valmis.

Kukkanen painoi päänsä ja itki.

Seuraavana aamuna hyväili päivänsäde kukkastaan hellemmin kuin milloinkaan ennen.

— Vietämmekö tänään häitä? kysyi säde.

Kukkanen nyökkäsi myöntyvästi

Heti kävi kuin humahdus niityllä. Naapuri kuiskasi uutisen naapurilleen, apilas angervolle, angervo kärsämölle, [s. 33: 1]kärsämö kellokukalle, kellokukka muulle kukkaväelle.

Hetkisessä sen tiesi koko niitty. Kaikki riensivät onnittelemaan nuorta morsianta eikä kukaan kadehtinut päivänsädettä, ei edes ne, jotka olivat toivoneet morsianta omakseen.

Äitipäivänkkakkara lähetti heti aamusella airuet kutsumaan kaikkia niityn asujamia häihin. Sinisiipiset korennot liitelivät kukasta kukkaan kuljettaen hääkutsua. Kiireenkaupalla alkoivat kutsuvieraat järjestää pukuaan. Jokainen tahtoi esiintyä niin kauniina kuin suinkin. Apila oikoi rypistynyttä hamettaan, kumina pani uuden hunnun päähänsä, orvokki avasi viimeisenkin nuppunsa, tervakukka karisti kuihtuneen lehvän punaisesta viitastaan.

Heinäsirkka kutsuttiin hääsoittajaksi ja saapuikin heti viheriäisessä hännystakissaan suuren soittokuntansa kera. Juhlallisena kajahtaa alkusoitto ja sitten seuraa toinen iloinen karkelonsävel toistaan.

Länsituulen lempeänä suhahtaessa yli niityn alkavat kukkaset riemukkaan karkelonsa. Pehmeät, sulavat ovat liikkeet, arvokkaat ja kuitenkin joskus vallattoman huimatkin.

— Saanko tanssittaa morsianta? kuiskaa ujo poimulehti, joka vielä säilyttää kirkkaan kastehelmen somalla lehdellään.

— Miksi itket? kysyy iloinen morsian.

— Oi, minä rakastin sinua kerran niin syvästi...

Ja sitten he nojasivat toisiinsa ja pyörivät iloisesti, sillä he kasvavat aivan rinnakkain.

Huimimmin pyörii kuitenkin komea [s. 33: 2]horsma. Se kasvaa kiven kupeella hiukan ylempänä muita ja sen hääpuku on loistavin kaikista. Se taivuttaa sorjan vartensa kaareksi ja ponnahtaa taas pystyyn kuin jousi.

— Hei, hei, näin tanssitaan häitä! huudahtaa horsma naapurilleen kuminalle.

— Niinkuin ei kumina olisi aavistanut, että horsma rajulla iloisuudellaan vain tahtoi peittää salaista suruaan...

Kirjavasiipiset perhoset ottivat osaa karkeloon, sillä hekin olivat kutsuvieraita. Mutta eipä puuttunut kuokkavieraitakaan. Sellaisina esiintyivät mehiläiset ja kimalaiset.

Heillä tottatosiaan ei ollut aikaa karkeloimiseen. Ahnaasti tunkeutuivat he milloin minkin kukkasen [s. 34:1]kupuun eikä siinä kitsasteltu — olihan nyt häät niityllä.

— Vielä, vielä valssia! huusivat sinikello ja tähtimö yhteen ääneen, kun soittokunta hetkiseksi pysähtyi virittämään viulujaan.

— Onko milloinkaan ennen ollut näin hauskoja häitä? riemuitsi taskuheinä.

— Ja näin pilvetöntä taivasta? humisi heilimöivä nurmi.

— Tällaisena päivänä minä kypsyn, muhoili mansikka niityn laidassa.

— Ihanpa tuppaa hiottamaan, vikisi koppakuoriainen ja painautui heinikkoon.

Ja länsituulen suhistessa kävi iloinen karkelo keskeytymättä.

Onnellisin ja iloisin kaikista oli kuitenkin nuori päivänkukka. Hän pyörähteli kohteliaisuudesta milloin [s. 34: 2]poimulehden, milloin apilaan tai tervakukan kainalossa, mutta hänen kukkasielunsa seurusteli kaiken aikaa ainoan armaansa, päivänsäteen kanssa. Tänään se otti hänet kokonaan helmaansa ja sen hyväily oli tulisempaa kuin milloinkaan ennen. Nuoren päivänkukan sydäntä huumasi.

— Nyt se varmaan vie minut mukaansa yölliseen asuntoonsa, punahohtoisen iltapilven taa, aavisteli hän ja koko hänen hento olemuksensa värähteli sanatonta autuutta.

Hän kohotti päätään ja katsahti ympärilleen. Niinkö kaunis oli niitty?! Kaikki taivaankaaren värit väreilivät siinä ihanassa sopusoinnussa. Tulisiko hänen ikävä tänne? — Ei, ei, tämä oli vain maata; mutta siellä oli taivas!...

Kauan, kauan kesti karkelo niityllä, mutta viimein väsähti länsituulen silkkinen siipi, viimein taukosi karkelon tahti. Päivänsäde pujahti punapilven taa, ja yön keijut tuudittivat kukkaset uneen.

Yksi vain valvoi, yksi hentonen, hyljätty olento, nuorin päivänkukka, joka oli tuntenut elämän korkeimman onnen, katseli nyt kyyneleisin silmin sinnepäin, jonne katosi hänen kaikkensa... Ja hän toivoi kuolemata. — — —

Varahin seuraavana aamuna pyrki päivänsäde tapansa mukaan armaansa luo, mutta tummat pilvet katkaisivat sen tien. Vasta pitkien ponnistusten jälkeen pääsi se perille.

Ja mitä se näki! Kukkanen lepäsi kukkasen vieressä, ruohonkorsi ruohonkorren kera taittuneena maassa. Näkyivät viikatemiehen kaameat jäljet. Yksi ainoa kukka oli säästynyt: [s. 35:1]komea horsma, joka kasvoi kiven kupeella. Viikatemies oli nähtäkästi varonut lyömästä rautaansa kiveen.

Päivänsäde etsi ystäväänsä kaatuneitten joukosta, mutta ei löytänyt häntä hänen entiseltä kasvinpaikaltaan. Kysyipä horsmalta.

— Täällä hän on, sanoi horsma. — Hän lensi viikatteen terällä tänne juurelleni. Suo minun haudata hänet lehtien alle, sillä minäkin rakastin häntä.

Päivänsäde hyväili pientä ystäväänsä, jonka lehtiä Tuonenimpi jo oli suudellut, mutta joka oli suloinen vielä kuollessaankin. Jos se olisi voinut itkeä, olisi se varmaan kostuttanut pienen vainajan kaipuun kyynelillä. Mutta päivänsäde ei milloinkaan voi itkeä. Ainoa tunne, jota se voi ilmaista, on rajaton riemu.

[s. 35:2]Mutta horsmalle virkkoi se:

— Niinpä hautaa sinä hänen hentonen ruumiinsa, joka niin kauniisti kuvasteli hänen puhdasta kukkasieluaan.

Ja kääntyen nuorena kuolleeseen jatkoi se:

— Nyt minä otan sinut mukaani sinne, jonne kaihosit olemuksesi joka solulla. Minä vien sinut siihen ihanuuteen, jota et kauneimpinakaan hetkinäsi aavistanut. Sielusi puhtauden tähden olet mahdollinen pääsemään kuolemattomuuden kentille. Siellä minä juurrutan sinut ikuisesti viheriöivään maaperään ja sinä saat uuden ruumiin, jalon ja kirkastetun.

Ja siellä minä olen aina sinun luonasi. Sillä siellä ei ole päivän eikä yön vaihtelua.

Immi Hellén.

Lähde: Häät niityllä. Pääskynen, 1917, nro 12, s. 32–35. Kansalliskirjasto Viitattu 5.11.2017.