Hämeelle ja sen miehille (1936)

Hämeelle ja sen miehille Kirjoittanut Eero Eerola

Nuo tunnen miehet jäykät mietteinensä,

ne seisoo jäyhinä kuin honkapuu,

on jäämein peru sakka veriensä,

niin harvoin suotta nauruun käypi suu,

se myhähtää ja hiljaa hymyääkin,

kun sunnuntaiseen iltaan astuu mies,

hän aidan luona katsoo, siihen jääkin,

ja tuntee kuink’ on kallis oma lies.

Ylitse vainioiden katse kantaa,

noin sarka saralta se siirtyy vaan,

ja lempeen viivähtää mies silmän antaa,

kun nuokuttavat tähkät kruunujaan...

kuin hyväellen tulee tuulenhenki,

kaunoisin aalloin vilja keinahtaa,

soi linnunlaulu, hyrrää hyttynenki,

ja luomisvoimaa uhkuu musta maa.

Ja kaunihisti katsoo päiväkulta,

kuin tahtois siunata se miehen työn,

ja on kuin kiittäisi myös pellon multa,

maa-emon lämpimästi löisi syön.

Tään kaiken näkee, tuntee miesi tuossa,

ja mietteet kauas harhaa vuotten taa,

hän muistaa vielä: piili halla suossa,

taas tuossa liian sitkas oli maa.

Jo sentään eli tässä taatan taata,

hänenkin taattonsa jo leivän söi,

näin polvi polvelta ain samaa maata

he miettein astui, kuokin vankoin löi.

Ne iskut iskettihin voimin hartain,

niis’ yhtyi usko hikeen helmivään.

Maan pinta karuin miss’ oli, martain,

siell’ aina lyötiin kuokka syvimpään.

Näin sarka saralta nous kylvöalat,

näin polvi polvelta on tehty työ,

ei enää karvaat ole leipäpalat,

ei enää synkkä ole korven yö.

Kun kautta laajain vainioitten virtaa

suurviemäreitä pitkin hallan hyy,

jo lyö kuin kauniimpata elo pirtaa,

jo on kuin karkkois puutteen kylmä kyy.

Jo on kuin nousis päivä heleämmin,

jo on kuin luonto virttä virittäis,

kuin kulkis verten voima keveämmin

ja sydän iloisemmin sykähtäis...

Näin tuntee povessansa tuossa miesi,

noin vakaa silmä työtä arvioi,

on hälle rakas aina vaan se liesi,

min luona kotikuusi huminoi.

Sen sävelissä soittaa isäin usko,

jotk’ ammoin astuit nurmeen nukkumaan.

Kirkkaampi aina koittaa aamun rusko,

täydemmät keinuu tähkät varsissaan.

– Oi Hämeen mies, ah, jäämein jäykkä suku,

et aurankurkeas sa jättää saa!

Ain kasvakoon sun peltomiestes luku,

ja vankkumattomana seisoo maa.

Lähde: Eerola, Eero 1936: Maan virsiä: runoja. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.