Hän kaihoo kotiaan

Hän kaihoo kotiaan. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Neito nuori, ruusuposkinen

Astuskeli havupuitten alla,

Kanervat ne heilui tuoksuen

Sammaltunehella kankahalla;

Silmä usein ylös vilkahteli,

Linnut puissa virttään lauleskeli.

Lausui neiti äänin soinnukkain:

”Muinen kevätkäen kukkuessa

Riemuin unelmoitsin onneain,

Talvetkin, kuin lintuin laulellessa

Kului yhä; murhen pilvilöitä

Tuntenut en, unettomia öitä.

Muistan vielä, miten mökkimme

Puitten alla seisoi matalainen,

Jossa toimi armas äitimme,

Meidän eduksemme hyöri vainen;

Aamuin ennen meitä ylösnousi,

Illat myöhään siskoo pientä sousi.

Muistan vielä: huoneen takana

Vihantava metsä keinahteli:

Siellä monta iltaa, aamua

Kuuntelin, kun linnut lauleskeli,

Ajattelin: oi, jos lintu oisin,

Taivaan korkeulle nousta voisin!

Muistan vielä kiven lehdossa,

Jonka päällä istuskelin illoin,

Kuulin karjankelloin kaikua;

Oi, kuin hauska elää oli silloin!

Tuolla paimentorvi toitahteli,

Metsän kaiku taiten vastaeli.

Taasen kuulin jyskeen, paukkinan

Moisen, että metsä raikui vainen,

Paimenpojat tulinuijiaan

Jyskyttivät – Tunne kummanlainen

Valtaa vielä noita muistellessa,

Vaikka tapahtui ne lapsuudessa.

Muistan vielä tuomen tuuhean

Mustin, happamine marjoinensa,

Joita pieni lintu uutteraan

Poimi, kantoi pesään pojillensa. –

Usein peloitimme lintuparkaa;

Miksi onkaan pienoinen niin arka!

Lähdekään ei haihdu muistosta

Ruohopartaisine puroinensa;

Siellä tarkastelin kasvoja,

Muotoani ”poskiruusuinensa”;

Puron kukkasia poimiskelin,

Niistä kiehkuroita taivuttelin.

Noita aikoja mun muistaissa,

Kyynel usein kohoo silmälläni,

Ikävässä täydyn huudahtaa:

Miksi jouduinkaan näin yksinäni!

Elonaamun vaan sain olla koissa,

Toistakymmentä jo vuotta poissa.

Oi, jos vielä hyvä Luojani

Kurjalle tuon lohdutuksen soisi,

Että tai vahasta äitini

Lastaan lohduttamaan tulla voisi,

Pääni syliinsä mä saisin painaa,

Kuten ennen eläissänsä aina.

Tuopa sydämmeni pimeän

Säihkyttäisi kipunoilla valon,

Kirkastaisi silmän himmeän,

Nähdä voisin lapsuuteni salon –

Mitä toivonkaan, mä tyttö kurja,

Hourin raukka, tunteitteni orja!

Tuossa huomaan: lohdutusta saan,

Vaipuissani kylmän äidin luokse;

Siellä murheen kyynel konsanaan

Kumppaneitten pilkaksi ei juokse. –

Siksi kyllä tehtävää on mulla,

Valmiina kun tahdon tuonne tulla.”

Lähde: Paavo-Kallio, E. 1883: Rikkaruohoja. I. Jyväskylä.