Hän kullasta paulaa kalkuttaa
| Hän kullasta paulaa kalkuttaa. Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen |
- Hän unten on päiväin paahtama,
- on huikaistu auringon mailla.
- Nyt astuu arkensa raukeena,
- Puol’uinuvan, untelon lailla.
- Hän sielunsa hehkut yksin joi,
- kera haaveiden haamujen horjui.
- Ja kummia kuvia elosta loi –
- pois neuvot ja neuvojat torjui.
- Vaan joukko ei anteeksi antaa voi,
- kun yksinastuja kulkee.
- Yhä julkeimmin sen tuomio soi,
- mut kulkija korvansa sulkee.
- Hän kulkee kalvaana karttaen,
- mut itseksensä laulaa.
- Salapolkuja vieläkin astuen
- jo laittaa kullasta paulaa.
- Hän kullasta paulaa kalkuttaa
- ja riemuissansa hymyy:
- kai elämän kerran paulaan saa
- ja elämän syliin lymyy.
Lähde: Pennanen, Ain’Eliisabeth 1907: Tschandalan vanki. Otava, Helsinki.