Hän tulee
| Hän tulee. Kirjoittanut Ina Lange |
| Sisältyy kokoelmaan Erämaan ja saariston tarinoita. |
Kesäkuun aurinko loistaa yli kaupungin. Suurella hietatorilla kasvaa uhkeita joukkoja reheviä, täydessä kukoistuksessaan olevia takkiaisia. Tyynenä kuin jääkenttä lepää Jyväsjärvi ja kuvastaa sileässä pinnassaan paljaan rannan. Kaukana näkyy sakeata, rasvaista kaskensavua. Ei tuulen henkäystäkään ja vaalean sininen on taivas.
Kadut, joiden rakennukset ovat osittain uudet, osittain puoleksihajonneet, ovat melkein autioina; liidutut ikkunat ja suljetut ovet todistavat omistajain poisoloa. Tämä on Jyväskylä kesäpuvussaan.
Siellä täällä on puodin ovi raollaan. Ikkunoissa riippuu tavaranäytteitä, tummia huivia, raitaisia hamekankaita, lampaalta haisevia villalankoja, kiiltäviä nappeja, messinkipuitteisia peiliä, rusina- ja luumulaatikoita, stiarinikynttilöitä sinisissä kääreissä sekä purutupakka-kiekuroita – sanalla sanoen kaikkia mitä kunnon Jyväskyläläinen välttämättömästi tarvitsee jokapäiväiseksi ylläpidokseen.
Eräässä puodissa loikoo unelias puotipalvelija myymäpöydän ääressä, likainen sanomalehti kädessään. Hän ei lue eikä nuku, hänen on lämmin ja halajaa jotain mukavampaa. Toivotusperänänsä kuvastuu hänen sielullensa mukava vuode hänen pienessä autiossa kodissaan. Mutta aika kuluu niin hitaasti...
Kaupungissa on kuitenkin myös, jotakin, josta sillä on syytä ylpeillä; se on valkoinen kahdenkertainen kivirakennus. Yksin se seisoo ja hallitsee koko seudun. Matkustavaiset maaseutulaiset pitävät sitä jonakin ihmeenä, eikä kenkään tule ajatelluksikaan että olisi mitään muistutettavaa sen kauneutta vastaan. Nyt on se autiona, niinkuin useimmat muutkin talot.
Aivan vastapäätä olevan talon vieressä seisoo taksi talonpoikaa. Heillä on yllänsä kaupunkimatka-vaatteet: paksut harmaat kiiltonapilliset sarkanutut ja raskaat huopahatut. Kolmekymmentä astetta varjossa Celciuksen mukaan ei heitä rasita. He ihailevat tuota valkeata rakennusta, jota aurinko valaisee, sepä on toista kuin maaseudun yksitoikkoinen viheriäväri!
Pihalla istuu mies puuvajassa ja veistelee. Koneellisesti liikuttaa hän käsiään, hänen keltainen tukkansa valui ales hänen kasvoilleen. Työ käy niin helposti. Hän on jo tehnyt työtä kymmenen tuntia. Mitäpä saattaisi muuta pyytää maailmassa, kuin vieressä on kannullinen vahvaa mallasjuomaa ja likilaskuinen musta reikäleipä, joka on kovempi sitä puuta, jota hän veistelee, vaan kyllin pehmeä hänen terveille hampailleen, jotka voisivat halkaista vaikka tavallisen rautanaulan.
Koira makaa kiemurana lastuilla. Kanat kaakattavat hälpeästi, laiska kanapiika unohdettuaan heidät aamusella, on juuri nykyään runsaasti palkinnut heidän pitkää odotustaan.
Muuten on kaikki hiljaa.
Sisällä huoneessa on vielä kuumempi kuin ulkona. Isännän huoneessa on vihkonen kukkia jäänyt unohduksesta vesilasiin. Päät ovat allapäin, muutamat nuoret sirkkalehdet ovat vielä raittiina; he toivoivat hiukan vettä. Suuret, mustat kärpäset iskevät ikkunoita, seiniä ja kattoa. Raskaat huonekalut höyryvät kuumuudesta, aurinko on äskettäin polttavasti paistanut. Puusohva täyttää yhden seinän. Siinä on tilaa kahdelletoista hengelle vierekkäin, se on isän vanhemmilta saatu perintö. Suuren tomuisen kirjoituspöydän edessä on istuin.
Mutta – ovi aukenee ja nuori tyttö astuu sisään. Hän käy ikkunalle ja kohottaa uutimen. Hän jää sinne kauaksi seisomaan, silmäten sinisiä vuoria loittona, jotta epäselvästi pilkoittavat esiin savupilvistä. Hän vartoo. Hän ajattelee tulevaa aikaa ja nyt on hän tienhaarassa.
Kuinka menneitten aikojen kertomus on yksinkertainen ja kuinka lupaava tulevaisuus on! Täällä hän nyt istuu odottamassa sydämensä armasta, hän, Katri talontytär Viitasaarelta, tohtorin palvelusneiti tässä valkeassa talossa ja neidin leikkitoveri, hän odottaa sulhoaan, hän on saanut häneltä sanan, että hän juuri sinä päivänä tulisi kaupunkiin.
Katrin aatteet lentelevät taloon, joka kerran on oleva hänen omansa, vaikka sulhasen isä sitä vielä hallitsee. Nuo vanhat, koukerot riippakoivut, suuri vipukaivo ja uusi kaunis navetta ovat taulun valopuolet. Niittyjen karkea puntarpää, peltojen laveat lainehtivat pinnat, aho höyryvine kantoineen ja nuo muhkeat, viileät paimenmetsät, – oi! kuinka iloisia muistoja hänellä oli kaikista näistä paikoista! Perunamaat, naurispellot, pellavamaat ja puutarhasarat – häntä ne kaikki odottavat!
Vanha Keittunen, rakastetun isä, ei eläne kauan, ja silloin oli Olli jakava talon veljensä kanssa, ja silloin he vastanaineina muuttaisivat taloon. Niin ihmeellistä; nämät molemmat veljet olivat, niinkauan kun hän muisti, molemmat rakastaneet häntä. Mutta Olli oli niin reipasluontoinen, häntä hän oli pitänyt vanhempaa surumielistä veljeä parempana. Ollille oli hän antanut uskonsa ja lupauksensa.
Tänään oli Ollin yhdeskolmatta syntymäpäivä, täysi-ikäisyyden päivä. Ja tänään oli hän tuova sormuksen juhlallisesti kihlataksensa hänet. Kirje hänen isännälleen, tohtorille, oli ilmoittanut hänelle kaiken tämän; onnellinen päivä, eikö sun ehtosi milloinkaan ole tuleva?
Tuolla kaukana jossa katu jälleen saa vanhan nimensä, maantielle nousee tomupilvi; ehkäpä hän jo tulee? Mutta hän se ei ole, se on eräs paksu talonemäntä lähimmäisestä kylästä hän tulee kaupunkiin vierailemaan. Hän ohjaa hyvinsyötettyä hevostansa tukevilla kourilla ja on suojannut leveälierisen hattunsa vaaleanviheriällä musliinihuivilla, joka vaan puoleksi peittää keltaisesta tyllistä ja punaisista kukkaisista tehtyä huntua. Pienen palvelustytön ei vielä tarvitse niin kauniisti punehtua, hän viipyy vieläkin tuo rakastettu.
Hän hymyilee sentään niin toivorikkaasti; hän tulee kyllä, sen hän tietää, sillä hän on katsonut kahvista, ja kahviporo ei valehtele. Hän silittää kähäräistä keltaista tukkaansa, korjailee uutta, vaaleansinistä huivia, ja katselee käsiään. Niin ihkasen puhtaat ne ovat, vähän ruskettuneet ja karkeat työstä, mutta niin pehmoset ja pyöreät ne kumminkin ovat. Hän tietää olevansa kauniin, mutta hän ei kumminkaan aavista, kuinka kauniit hänen hienot piirteensä ovat, kun hän noin uneksivaisesti katselee ulos. Uneksi aina. Katri raukka.
Hän kuulee kuinka lujasti nuo hävyttömät, suuret kärpäset mäikyttävät juuri sitä paikkaa, jossa seinäpaperit ovat irti seinästä, ja jossa kumisee enemmän kuin muualla. Katria tuo suututtaa, mutta hän ei tiedä mitä tehdä. Käy niin yksitoikkoiseksi odottaa tukahuttavassa huoneessa. Hän viipyy niin kauan. Iloiset aatokset tulevat raskaiksi ja tuo tomupilvi tienvarrella lähestyy aina enemmän, siksi kun se himmentää hänen silmänsä. Lämpö, kukkaistuoksu, tomu ja kaikki vaikuttaa uneksivasti. Hänen päänsä vaipui käsivarrelle, joka lepää pöydällä. Posket punastuvat, tummanpunaiset huulet kuiskaavat uinailevasti – hän nukkuu. Nuku Katri parka, viimeisen kerran sinä nukut noin suloisesti! Älä milloinkaan herää, sillä – hän tulee!
Niin, todellakin, hän tulee! Mutta mitä ratina, mikä melu – mikä ääni! Tuossa hän on, sinun Ollisi hän itse, sinun armahisesi! Kuule hän viheltää, hän laulaa, hän näpähyttää sormillansa! Hän on siis niin iloinen? Mutta miksi?
Elä katso ulos Katri! Mutta, jopa sinä näet! Ehkä näkevät sun viattomat silmäsi näkyjä, koska ne noin avautuvat ja verittyvät hurjasta tuskasta. Mitä sinä näet?
Kadulla ikkunan edessä tomuaa, kaivattu tomupilvi on vihdoin ihan edessä. Kamalasti meluaa! ketjut, kaularaudat ja jalkaraudat rätisevät. Yksi niitä vaan kantaa. Yksi vaan laulaa ja näpähyttää sormillansa. Mutta mikään mielipuoli ei se ole. Elä sitä luule Katri ei häntä sillä voi puolustaa. Hän ei edes ole humalassa, et voi silläkään itseäsi lohduttaa, jotain toista se on....
Kuinka kaunis hän on! Hänen ruskeat kähäränsä riippuvat yhtä uljaasti kuin ennen, hänen ruskettuneet poskensa ja korkea otsansa ovat yhtä puhtaat kuin ennen, hänen valkeat hampaansa välkkyvät päivänpaisteessa, ja ainoastaan hänen uhkamielinen hymynsä on vieläkin uhkamielisempi, siinä on kaikki!
Tuota raskasta rautaa kantaa hän, kuin olisi se hääseppeleitä. Kuinka hän keikkuu käydessään. Eivät tunnonvaivat eivätkä katumus rasita hänen jänteviä askeleitaan, hän näyttää tyytyvän itseensä. Isän ja veljenmurha eivät himmennä näitten ruskeitten silmien loistetta! Ja sinä, Katri, sinä jähmetyt ainoastaan nähdessäsi hänen noin tulevan.
Miksi murhasit sinä niin yhdessä silmänräpäyksessä myös Katrin sielunrauhan! Sinä, julma, miksi?
Vähäinen tora isän ja veljen kanssa sinun naimisesi johdosta ja heti hänen hidas suomalainen verensä kuohahti, joka yhtä hitaasti tyyntyy kuin syvä meri, jota myrsky on saattanut kuohumaan.
Kauan kytenyt sukkamielisyys, joka yhtenään leimahti, sokea, hillitön raivo, tähän ne olivat hänet saattaneet, hänet, joka vielä eilen oli niin onnellinen.
Ja nyt olet matkalla vankilaan. Alhaalla holvissa on niin viileätä, siellä tulet ehkä tyynemmäksi. Ja huomenna jatketaan matkaa. Sinulla on hyvä aika ajatella tekoasi matkalla arojen yli kaukaseen Siperiaan. Siksi laula ja vihellä! Hän ikkunan ääressä ei siitä kuole! Oi ei!
Katri raukka! Et uneksi. Todellisuus on edessäsi. Häntä ei näy enään. He ovat pois, sekä hän että vanginvartijat. Helinä vaikenee melu taukoaa, tomu laskeutuu, entinen hiljaisuus palaa.
Kaikki on paikallaan suuressa kivikartanossa. Puotipalvelija haukottelee, mies höylää puuvajassa, kärpäset suhisevat huoneissa ja aurinko paahtaa, paahtaa niin läpitunkevaisesti valkeata huonetta, jonka edustalla talonpojat vieläkin seisovat töllistelemässä nähtyään murhaajan menevän ohi.
Sisällä istuu Katri, hän on hereillä nyt. Oi – ett’ei hän milloinkaan olisi herännyt!