Hävityksen enteitä
| Hävityksen enteitä. Kirjoittanut Emil Lindahl |
- Soolo:
- Verenkarvainen ruskotus yltyy yhä.
- Tytöt:
- Sen punaroihuiset liekkikielet
- nuoleskelevat taivaan lakea
- Pojat:
- ennustaen hävitystä ja kuolemaa,
- Kuoro:
- tieltänsä kaiken tuhoavan kulovalkean
- pikaista syttymistä.
- Tytöt:
- Hätääntyneenä tuijottaa ihmiskunta
- sodanjumalan saalistakarjuvaan kitaan.
- Pojat:
- Sähisten luikertelee sieltä esille
- kähyjä sylkevä käärme...
- Soolo:
- – Eikö kukaan kykene sen päätä rikki polkemaan?
- Kuoro:
- Ahdistettuja sieluja jähmettää hyytävä väristys
- On kuin kuoleman sormet kuristaisivat kurkusta.
- Soolo:
- – Siis sittenkin – – –
- Kuoro:
- – Vain mittaamattomat kärsimyksetkö
- juoksuhaudoin ja piikkilanka-aidoin koristetuilla
- ruumiskentillä
- on miljoonien,
- työtä ja leipää
- ja hitusen elämäniloa janoavien matkan pää?
- Tytöt:
- Verenkarvainen ruskotus yltyy yhä.
- Kuoro:
- Sitä hehkuttavat he,
- jotka kuvittelevat pedon irtipäästämisellä
- ratkaisevansa ajankohtaisia pulmakysymyksiä.
- Soolo:
- Narrit!
- Kuoro:
- He näkevät vain alun, mutta ei loppua,
- eikä sitä, mitä sitten seuraa!
Lähde: Lindahl, Emil 1937: Nouse, aurinko. Sos.-dem. työläisnuorisoliitto, Helsinki.