Hajamietteitä

Hajamietteitä Kirjoittanut Otto Manninen

Touhussa tulevaisen taivaan

ajoi aika helvetin vaivaan.

Koskahan päässee sen mannan makuun,

jota niin hartaasti lähti hakuun?

*

Joko valmis kansa, vai vasta sen alkio?

Joka paikasta hajalla, poikki ja halki jo.

*

Miten sille ja miksipä tehdä tenä?

On nenästävetäjät, missä on nenä.

*

Kun kahden kerroksen välille väsyy hissi,

ja siin’ olet, muuta et voi – se on kompromissi.

*

Vain haasta silkkaa, suoraa totta,

niin naamiaisiss’ elämän

taa naamion sa naamiotta

jäät taatuimmasti kätkevän.

*

Tosin, kaunein kansanvaltaisuus,

sehän kaiken on täys samankaltaisuus,

ei kanneta siin’ eri karvoja,

eri asteita, eri arvoja,

lupa ei eri kassoja kasata,

vaan kaikki kauniisti tasata,

kaikk’ yht’ ovat, ei eri ryhmiä,

eri viisait’ ei, vaan tasatyhmiä.

*

Mitäs yksi on? Jonninjoutavuus!

Vain joukko on jotain vasta.

Yks edellä, perässä nollia kuus –

se menee jo miljoonasta.

*

Sata penniä pient’: iso, mahtava markka,

sata tippaa tenttua: tepsivä sarkka,

siis myös sata sälliä: mestari tarkka,

sata sonettitiukua: summa Petrarca,

sata harmaata haiventa patriarkka,

sata helmaa Helena, ei sanaharkka,

sata saapasta sankari, ei savisorkka.

*

Sitä ensi karvast’ ei ennusta,

mikä voi peto paisua pennusta.

*

Korea katsella, kolea kuulla,

sitoi silmillä, päästi suulla.

*

Me metsästämme vain sunnuntaina,

vaan viikoksi kaskuja karttuu aina.

Me ajamme saalista montakin laatua,

ja vaikka ei ajettu ain’ ole saatua,

ja helpommat kantaa tyhjinä laukut,

kovat silti on haukut ja paukut ja naukut.

*

Ois ystävykset he olla voineet

kuin kunnon ihmiset konsanaan,

salass’ itseään kovin jumaloineet,

näön vuoksi myös vähän toisiaan.

*

Niin sitkeinkään ei liitä liima,

niin sido vahvinkaan ei siima

kuin vihan kiihko, lemmen kiima,

ja purkamattomimman kimpun

näet ympärillä pyhän limpun.

Ja toki toisistaan ne hajoo

niin tietymättömiin, kun kajoo,

kun hipaisee vain vievä viima.

*

He saivat hengen kasteen,

he ihanat ja ylväät.

Yli yli-ihmisasteen

ne kohoaa, ne pylväät.

Ja sentään menon melukkaan

pää päättyy ali-elukkaan!

*

Nuo kasaavat,

nää tasaavat,

mutt’ ottaa kaikki he osaavat.

*

Ei näkevin silmin ne nähdä voi,

ei kuulevin korvin kuulla,

mutt’ omansa varmasti valikoi

ne vaistonsa vaakapuulla.

Kaikk’ arvelutta ne arvioi

niin sydämellä kuin suulla,

ei mukisemista, kun kerran soi

se tuomio, kellään muulla.

Se mies, ken kompetenssinsa voi

niin vuorenlujaksi luulla:

sen luoliin kuultaispa luojan koi,

sais Jumalan tuulet tuulla!

*

Jos kelpo kilpaveikon aatos

ois surmansäde, niinkuin sois,

jo sulta ammoin ois

otettu nirri pois

ja korpit nokkineet sun raatos.

*

Syyst’ etulinjoill’ olla pelkään:

siell’ omat miehet ampuu selkään

*

Muilt’ uskoit saavasi

sa murheet, ristit.

Syvimmät haavasi

kai itse pistit.

*

Ma kuinka käytin kättä?

Mult’ aika minne suli?

Se juur’ on tekemättä,

mi tehdä tuli!

*

Kaikk’ innolla, käsissä lyhdyt,

kaikk’ ihmistä hakenevat.

Jalo hakija, heihin jos yhdyt,

sua juuripa pakenevat.

*

Vihamiest’ oli helppo saada

miten monta vain.

Mutt’ ystävää ja kestävää,

auttajaa, jok’ ei kaada,

montako sain?

*

Oi, suitsuteltu suuruus,

on syyni syistä syvin,

ikuisen tuomion tuo:

en huiennut sun huuruus,

näin läpi liian hyvin,

sit’ et ikinä anteeks suo.

*

Sa uuvuit ajoon otukses,

teit kaupan kohtalokkaan:

ikuisen erikoisuutes

myit hetken hernerokkaan.

*

Tapa kelpaa ei hätäkellon,

koe kestää harmisi taakka.

Niin ohdake kuin nisu pellon

elonaikaan ne kasvavat saakka.

*

Pois sit’ ei polttoa pesse

aalloillaan Akheron.

Nam navigare necesse,

vivere non.

Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.