Siirry sisältöön

Halla-yö

Wikiaineistosta
Halla-yö

Kirjoittanut Emil Nervander


Me otamme T a p i o n tämänpäiväiseen numeroon kauniin ja viehättävän kertoelman Emlekyl’in ”Honkain Tarinoista.” Nämät nuoren suomalaisen kertoilijan ”tarinat” ovat yleensä hyvin vähän tunnetut yleisöltä, vaikka ne kyllin ansaitsevat tulla luetuiksi jokaiselta ihastuttavan runollisen sisällön vuoksi. Eräs tarkastaja lausuu Emlekyl’ista ja hänen kertoelmistaan seuraavaisesti: ”Emlekyl ei ole ainoastaan lyyrillinen runoilija, hän on myöskin t a r i n a i n  k e r t o i l i a ja vaikka hänen runollinen luonteensa tarinoissa tietysti on sama kuin lauluissaan, sen omituisuus niissä melkein paremmin astuu näkyviin. Vaikka ne alusta ovat ruotsiksi kirjoitetut, on Emlekyl ne kuitenkin antanut ulos suomeksi. Näissä tarinoissa huomaamme samaa antaumista luonnon haltuun, kuin mitä Emlekyl’in runollisuudessa muutenkin ilmestyy; hän on tahtonut kertoella suomalaisten ”honkain” tarinat, suomalaisen luonnon omituista ihanuutta; hänen runollinen omatuntonsa on todistanut, että ainakin joku vieras sävel niistä kaikuisi, ellei tämä hänen kansallinen harrastuksensa olisi saanut kansallista pukua. Kaikeksi onneksi Emlekyl on saanut kääntäjän, jonka on onnistunut niin runollisella ja samassa suomalaisella aistilla vaikea tehtävänsä toimittaa, että voisimme melkein luulla kuulevamme alkuperäistä teosta eikä käännöstä. Tarinain joukossa ansaitsee mielestämme ”halla yö” suurimman kiitoksen. Keksintö siinä on yhtä älykäs, kuin tuo jota rivistä vivahtava i s ä n m a a l l i n e n  t u n n e on miellyttävä.

Halla-yö.

[muokkaa]

Kesä on mennyt, mutta syksy ei vielä ole tullut. Yksinäisen metsätorpan ruisvainiolla kallistavat tähkäpäät hellästi soiluvia korsiaan. Ehtoo auringon kylmäkässä loisteessa kiiltelee olki vielä viheriän keltaisena lyhyillä saroilla. Elokukkia ja vuohensilmiä kasvaa pitkin pientareita. Pihlaja, tuolla tuvantakaisella kivikolla, ei kerro kukkas-satuja nyt enää. Sen tertut punottavat syksyn kylmästä.

Pirtistä astuu torpan mies katselemaan kuinka aurinko laskee. Huolellisna silmäilee hän sarkojaan. Jospa vaan yksi viikko menisi hallatta, niin voisi hänkin ruveta leikkaamaan ruistansa, täällä hallan-arassa salossa, niin kuin jo tänä päivänä herrastalossa on tapahtunut. Siellä on kalkki korjattu. Hilpeästi kuuluu pelimanni viuluansa vinguttelevan, polkua tepistellessaan herraskartanoon päin, jossa talkoo päivän loppu on iloisesti vietettävä tanssilla ja leikkilöillä.

Surumielin luo torpan mies silmänsä pirtin pienehen ikkunaan, niin kuin hän siellä olevaa olis ajatellut. Tumma tukka, jaettu keskeltä otsaa, valuu hänen hartioilleen. Syvät rypyt hänen kasvoissansa ovat muuttumatta. Sanatonna ja hiljaa kuin oli tullut, menee hän takaisin pirttihin.

Siellä on jo vallan pimeä. Vaimo sytyttää päreen. Leimuten valaisee huoneen sen punahka valo. Lapset nukkuvat sikeätä ja rauhaisaa unta. Nuorimman on äiti äsken tuudittanut unen helmoihin. Kysyvin silmin tutkii vaimo tupaan astuvan kasvoja. Niistä hän ei löydä lohdutusta eikä toivoa. Vitkastellen ottaa mies hyllyltä perheen raamatun, ja päreen valossa lukee hän matalalla sanella sitä lukua, joka tänä iltana vuorostaan on luettava.

Kun oli lopettanut ja kirjan pannut hakasiin, on päiväkin päättynyt vanhoille. Tuli sammutetaan, ja he laskeuvat vuoteelle, jossa päivän työ kohta tuudittaa heidät raskaasen mutta huolelliseen lepohon. Kotoa nyt vaan Jumala valvoo.

Hämärä leviää yhä loitommalle pimeästä korvesta. Se lepää jo raskaasti ruispellon yli. Mäellä seisova torppa kuvauu jylhästi ja kolkosti vasten yön taivasta. Viiripuu nousee pilvien tasalle. Viiri ei kiristele tyynessä ilmassa. Pihlaja tuvan takana ei sohise. Synkästi hän kotia katselee.

Lännessä, johon aurinko muutama tunti sitte laski, hohtaa taivas punottaen, ja hienoinen pilven haituva luikertelee kuusien synkkäin latvojen yli.

Vaalean punaisena ja suurena nousee vähenevä kuu kummun yli. Se mäellä kumottaa pimeäin rakennusten välillä. Sen kuume on niin raskas hiljaisena yönä. Taivas on kirkas, ja tähdet tuikkavat korkealta taivaan laelta.

Ei ainoakaan pilvi levitä suojelevaa syliään hallan henkeä vastaan. Ei ainoakaan tuulen puuska liikuta jäätyviä tähkiä.

Kaikki on altisna hävityksen kauhealle syleilykselle. Alas parven portaita astuu torpan Haltia. Hiljaa hän hipsuttelee pehmoisissa, punaisissa sukissaan, hiljaa avaa hän saunan oven ja katselee jos tulta kenties hiiluisi siltalautojen lomista. Ahkeraan hautelee hän vastoja seuraavan päivän kylpyä varten.

Hän katsoo, että talon lehmällä on havuja allansa, ja menee sitten metsähakaan ruokkomaan hevosta, joka siellä on laitumella. Kun kaikki on tehty, lähtee hän hyvillä mielin riiheen, jossa torpan mies on kuivaava ja puiva viljansa, joka vielä kasvaa pellolla, ulkona kylmässä yössä.

Aikailematta ryhtyy hän siellä työhönsä. Kohta ovat muutamat irtauneet kivet sovitetut muuriin paikoillensa, ja kaikki on kunnossa vastaan-ottamaan odotetun sadon.

Yö hetket kulkevat vitkalleen. Ilma on jäädyttävän kylmä. Ei pilveä, ei tuulen puuskaa vielä.

Vilu on sirkankin pirtissä. Se on laannut laulamasta. Haltia huomaa sen; äkkiä ottaa hän sirpin porstuasta ja alkaa sitä hioa. Nyt kuuluu taas kirinää, niin kuin laulaisi sirkka. Nyt isä ja äiti tuvassa taas saattavat luulla, että sirkan on lämmin, koska hän niin hilpeästi laulaa. Nyt ei piskuinen kehdossa ala itkeä, kun laulu taas kuuluu.

Ääni on vietellyt Vuoren ilkeätä peikkoa; hän on tullut pihalle, jossa Haltia hioo sirppiä leikkuuta varten. Ilkkuen silmäilee hän haltiaa ja sanoo: ”Etkös näe, että halla tänä yönä korjaa viljat kaikki? Miksikäs sinä sirppiä hiot? Parempi olis tahkoa viikatetta, joka on niittävä rukiit kuin niityn rikkaruohoja.”

Silmät työstään nostamatta vastaa Haltia vakavasti: ”Ei vähinkään halla vielä tähkiä vaalenna. Tuskinpa sinä paremmin kuin muutkaan tiedät mitä on tapahtuva!” ”Sinä toivot vielä!” sanoo Vuoren peikko tuimasti. ”Mieletön! Näetköhän pilveä, tunnetkohan tuulen henkeä? Kaikkia painaa pakkasen jäädyttävä käsi. Minäkin olen lähettänyt palvelioita maata jäähdyttämään. Seuraa minua nähdäkses kuinka katkaisen nuo murskat rukiinkorret!”

Kahta innokkaammin hioi Haltia sirppiään ja sanoi: ”Tuolla ylhäällä vaeltavat ikuiset tähdet. Halla ja kuolema on niiden vallassa, eikä meidän.”

Likemmäs Haltiaa astui Vuoren peikko, ja surkutellen loi hän silmänsä häneen. ”Miksikäs sinä rakastat ihmisen lapsia ja niiden hyödyksi askaroitset? He ovat unohtaneet meidät. Jätä ne ja yhdy liittoon minun kanssani. Suru ja onnettomuus on heihin tekemistään iskenyt. Vielä yksi yö, tämä hallan yö, ja nälkä on tuleva, ja sen jälissä rutto ja kuolema. Koko maa on muuttuva ainoaksi avaraksi kalmistoksi; metsän pedot siirtävät asuntonsa kirkkoholvien alle, ja vanhat jumalat palajavat. Silloin on Tapio pimeästä havulinnastaan maata hallitseva, ja salon sinipiiat häilyvät honkain tyvien välillä. Silloin astumme mekin synkistä lymyistämme. Silloin emme tarvitse kätkeitä päivältä, sillä silloin on päiväkin yötä.”

Haltia koetteli kynnellään sirpin terää ja sanoi iloisesti tuomistaan jatkaen: ”Se päivä ei ole tuleva, niin kauan kuin turvetta on kyntää ja ojaa voipi kaivaa. Vasta silloin kun joka kämmenys avarata Suomenmaata kasvaa kultaisia tähtiä, ja vehnäkakkuja joka pöydältä paistaa, vasta silloin minun on aika sinua kuunnella. Nyt minä sirppiä hion siks kun leikkuu alkaa.”

Vuoren peikko istuutui Haltian viereen ja sanoi: ”Yökaudet olet sinä orjan työssä. Kallista korvas maata vasten! Kuuletkos kuinka viulun ja riehuvan hälinän äänet herraskartanosta korvihimme tunkeuvat? Turhuutta ja pilaa on ihmisen työ.”

”Työ on lopetettu,” vastasi Haltia, ”ja nyt on ilon aika. Tule takaisin, kun näet kuhilaat pellolla, ja minä tahdon soittaa polskan sinulle.”

”Soita se lapsille,” vastasi hänelle Vuoren peikko, katsellen häneen tutkivin silmin. ”Ne ryömivät vuoteelle, kun heitä sinulla pelotetaan.”

Iloisesti katsoi Haltia ylös ja sanoi: ”Jouluyönä he aitan ovelle asettivat puuro-vadin minulle. Tule syömään puuroa kanssani, kun joulu taas tulee!”

”Heitä sirppi,” rukoili Vuoren peikko. ”Etköhän työstäsi väsy. Tule kanssani katselemaan kuinka tähkäpäät vaalenevat.”

Mutta kahta innokkaammin hioi Haltia sirppiänsä ja sanoi: ”Jos sua tottelisin kerran, niin olis kodon Haltia sinun vallassas! Huomenna leikkaamme rukiimme. Hyvästi jää!”

Vuoren peikko nousi synkeänä ja kamalana. ”Sanonet mitä hyvänsä, niin tulee kuitenkin halla tänä yönä. Etkö tunne kuolon kylmyyttä, joka seudulle laskeuu? Huomenna kimaltelevat jäätyneet tähkäpäät auringon säteissä. Huurre sulaa, ja jyvät mätänevät katkenneilla korsilla. Joudu herättämään väki tuvassa. Suo heidän nähdä, että Jumala on heidät hylännyt. Hyvästi!”

Vuoren peitto hävisi.

Haltian jäsenet jäykistyivät vilusta, mutta tuskastuneen innolla hioi hän sirppiä. Välistä kuunteli hän kuuluisko jyskettä tuvasta. Mutta siellä oli kaikki ääneti. Pirtissä oli valveella uni yksin.

Silloin raitis ja puhdas tuulen puuska tuulahti läpi pihlajan tuuhean latvan, tuolla tuvan takana. Viiri kirisi. Aitan ovi meni longalleen. Haltia keskeytti äkisti työnsä ja tähysteli tarkkaan.

Kuule! Vieno kahaus karahtaa vainion viljassa. Lauhkeampi ilma hengähtää yli pihan. Taivaankannella tuikkavat tähdet suloisesti ja lempeästi. Kuu kumottaa kirkkaasti, ja vaan musta varjo vetäikse metsän vuorehen päin.

Haltia hymyilee hilpeästi, niin että suu-pielet venyvät. Hän pyyhkäisee tukan otsalta ja painaa kyyneleen pois silmästänsä.

Kuule! Tuvassa laulaa sirkka kimakkata, iloista lauluaan. Sirkkakin on tuntenut lämpimän virtaavan hänen suonissansa.

Iloissaan kavahtaa Haltia jaloillensa ja pistää hiotun sirpin porstuan seinärakoon. Hymysuin katselee hän seutua, kallistaa korvansa maata vasten, vielä kerran kuunnellakseen iloisen polskan helinää herraskartanosta, ja punaisissa sukissaan hän hilpeästi nousta hipsuttelee parven portaita, levolle lähteäkseen.

Saattaneeko hän nukkua tuolla parvimajassansa, sillä hän on niin iloinen nyt!

Tuo raskas halla-yö on ohitse. Jumala on kotia suojellut.

Kuuletkos! Torpassa kukko jo laulaa, tervehyttäen aamun hentoa koittoa.


Lähde: Tapio 5.1.1872.