Halla (Leino)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Halla

Kirjoittanut Eino Leino


Suot on suuret Suomenmaassa,
rimmet sekä nevat,
Suomen soilla hallan immet
öisin laulelevat.
Noin ne laulaa hallan henget:
»Heilu-, heilukaamme!
Kukkii viljat vainioiden,
tähkät täydet saamme.
Meille heilii hengen laihot,
meille miesten mietteet.
Suot on suuret Suomenmaassa,
liejut sekä lietteet.
Suo on Suomen sydämessä,
viluinen ja arka.
Kunis ei kuulu kuokkijoita,
sinis ei siitä sarka.
Kukat kasvaa Suomen suosta,
kamalat ja kummat.
Sumut nousee Suomen suosta
myrkylliset, summat.
Peittää päivän paistamasta,
pilvet sit’ ei peitä.
Kansa vaisu vaeltaapi
virvatulten teitä.»
Noin ne laulaa hallan henget
Suomen sydänsoilla,
noin ne heiluu Hiiden neiet
Suomen rapakoilla.
Kunnahilla kultaviljat,
tieteet sekä taiteet.
Kansa raukka rakentaapi
kansalliset kaiteet.
Vihurit ei viljaa kaada,
lyödä voivat lakoon,
kamalampi hallan kanssa
käydä tasajakoon.
Saat sa pivoon korren tyhjän,
toiseen torajyvän.
Kuka rakas rakentaisi
meille muurin hyvän?
Ettei tuhmuus, tunnottomuus
yöllä yli hiipis,
ettei hengen tähkäpäitä
rivo koura riipis.
Vaan ne vastaa hallan henget:
»Meit’ on monta, monta,
kukin hoitaa toimensa,
ei yhtään toimetonta.
Puhallamme miesten poviin –
itsekkyys syö aatteet.
Nakerramme naisten mielet –
jälelle jää vaatteet.
Vallan haluun vaihdamme
me edistyksen enteet,
leipähuoliin hukutamme
monen miehen jänteet.
Mukavuutta muille suomme,
nautintoa hiukka,
itse imarrustakin,
jos tulee tuiki tiukka.
Tuhmuudella tuon me lyömme,
ilkeydellä toisen,
kansan nimellä kukistamme
miehen minkä moisen.»
Noin ne kuiskii äänet kummat
Suomen sydänsoilla,
noin ne raikuu surman naurut
Suomen rapakoilla.
Kunnahilla kultaviljat,
tieteet sekä taiteet.
Ah, te armaat, vienot, lujat
kansalliset kaiteet!
Kuinka vähän autatte
te vastaan Suomen hallaa,
kuinka teidät helposti
myös vihur’ vieras tallaa!
Aik’ on ylös yksilöin,
ei monet maata nosta,
monen kanssa kohota
ei koskaan rapakosta.
Monet kaikki kaatavat,
miss’ yhdet voivat seista.
Monet koskaan rakenna
ei kansaa pirstaleista.
Vaan ne vastaa hallan henget:
»Heilu-, heilukaamme!
Suo on Suomen sydämessä,
tää on meidän maamme.
Kuinka yhdet seista vois,
kun paikkaa ei, mi kantaa.
Suomen suossa hyllyvässä
ei oo saarta, rantaa.
Hento, hieno sammal vaan
ja alla lieju musta,
siin’ on Suomen kulttuuri –
ei mitään pelastusta.
Missä jalan maahan poljet,
siinä puhkee kuori.
Suomen suohon uponnut
on moni haave nuori.
Rakas, heikko rahkasammal –
hallan vaan se kestää.
Liiku hiljaa, jos sa tahdot
tapaturman estää!»
Jos ei kestä Suomen suo,
me tuntureille noustaan.
Tulkoon tänne jokainen,
ken jännittää voi joustaan!
Kuoltava jos kunkin on,
niin kuollaan kukkuloilla.
Lumeen kuollaan kukkuloilla,
lokaan Suomen soilla.
Suomen sumut päivän peitti,
pilvet sit’ ei peitä.
Siksi täällä tarvitahan
tarmon säveleitä.


Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.