Halla (Leino)

Halla Kirjoittanut Eino Leino

Suot on suuret Suomenmaassa,

rimmet sekä nevat,

Suomen soilla hallan immet

öisin laulelevat.

Noin ne laulaa hallan henget:

»Heilu-, heilukaamme!

Kukkii viljat vainioiden,

tähkät täydet saamme.

Meille heilii hengen laihot,

meille miesten mietteet.

Suot on suuret Suomenmaassa,

liejut sekä lietteet.

Suo on Suomen sydämessä,

viluinen ja arka.

Kunis ei kuulu kuokkijoita,

sinis ei siitä sarka.

Kukat kasvaa Suomen suosta,

kamalat ja kummat.

Sumut nousee Suomen suosta

myrkylliset, summat.

Peittää päivän paistamasta,

pilvet sit’ ei peitä.

Kansa vaisu vaeltaapi

virvatulten teitä.»

Noin ne laulaa hallan henget

Suomen sydänsoilla,

noin ne heiluu Hiiden neiet

Suomen rapakoilla.

Kunnahilla kultaviljat,

tieteet sekä taiteet.

Kansa raukka rakentaapi

kansalliset kaiteet.

Vihurit ei viljaa kaada,

lyödä voivat lakoon,

kamalampi hallan kanssa

käydä tasajakoon.

Saat sa pivoon korren tyhjän,

toiseen torajyvän.

Kuka rakas rakentaisi

meille muurin hyvän?

Ettei tuhmuus, tunnottomuus

yöllä yli hiipis,

ettei hengen tähkäpäitä

rivo koura riipis.

Vaan ne vastaa hallan henget:

»Meit’ on monta, monta,

kukin hoitaa toimensa,

ei yhtään toimetonta.

Puhallamme miesten poviin –

itsekkyys syö aatteet.

Nakerramme naisten mielet –

jälelle jää vaatteet.

Vallan haluun vaihdamme

me edistyksen enteet,

leipähuoliin hukutamme

monen miehen jänteet.

Mukavuutta muille suomme,

nautintoa hiukka,

itse imarrustakin,

jos tulee tuiki tiukka.

Tuhmuudella tuon me lyömme,

ilkeydellä toisen,

kansan nimellä kukistamme

miehen minkä moisen.»

Noin ne kuiskii äänet kummat

Suomen sydänsoilla,

noin ne raikuu surman naurut

Suomen rapakoilla.

Kunnahilla kultaviljat,

tieteet sekä taiteet.

Ah, te armaat, vienot, lujat

kansalliset kaiteet!

Kuinka vähän autatte

te vastaan Suomen hallaa,

kuinka teidät helposti

myös vihur’ vieras tallaa!

Aik’ on ylös yksilöin,

ei monet maata nosta,

monen kanssa kohota

ei koskaan rapakosta.

Monet kaikki kaatavat,

miss’ yhdet voivat seista.

Monet koskaan rakenna

ei kansaa pirstaleista.

Vaan ne vastaa hallan henget:

»Heilu-, heilukaamme!

Suo on Suomen sydämessä,

tää on meidän maamme.

Kuinka yhdet seista vois,

kun paikkaa ei, mi kantaa.

Suomen suossa hyllyvässä

ei oo saarta, rantaa.

Hento, hieno sammal vaan

ja alla lieju musta,

siin’ on Suomen kulttuuri –

ei mitään pelastusta.

Missä jalan maahan poljet,

siinä puhkee kuori.

Suomen suohon uponnut

on moni haave nuori.

Rakas, heikko rahkasammal –

hallan vaan se kestää.

Liiku hiljaa, jos sa tahdot

tapaturman estää!»

Jos ei kestä Suomen suo,

me tuntureille noustaan.

Tulkoon tänne jokainen,

ken jännittää voi joustaan!

Kuoltava jos kunkin on,

niin kuollaan kukkuloilla.

Lumeen kuollaan kukkuloilla,

lokaan Suomen soilla.

Suomen sumut päivän peitti,

pilvet sit’ ei peitä.

Siksi täällä tarvitahan

tarmon säveleitä.

Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.