Hallan kansa

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hallan kansa.

Kirjoittanut Eero Eerola


Tuo hahatti harmaja Halla,
viluviitta, rämesilmä,
tuo pilkkas nevojen piika
rannalla rapakkorimmen:
– Tehkää työtä, miehet Suomen,
äijöt, poiat sekä naiset,
raatakaa, rahanalaiset,
immet, rammat, raajarikot
syntymästä hautaan saakka,
kehdostanne kirstuun asti,
ette voita te minua,
Hallan hyistä henkeäni,
kylmyyttä nevojen neien,
raakeutta rahkasoiden.
Tehkää te sarkoja sata,
ojittakaa, ojentakaa,
aatratkaa jai astuvoikaa,
heilukaa hiessä otsin,
punottakaa, puuskuttakaa,
kylväkää kytöhön ruista,
rintamaille rikas vehnä,
kaura karkehen lomahan,
perunat tuvan perähän:
minä kaikki ne kadotan,
puren poikki seisaaltansa,
kaatelen kaunihit kasvut
yhden yöni taittumalla,
yksin hyisiin henkäyksin,
yksin kuuraisin kitehin.
Minä tääll’ olen isäntä,
minun täällä ensi etu,
perivältä perimmäinen
tuhatvuosien takoa.
Eipä silloin teistä tietty
härkäpäisistä häjyistä,
mielipuolimiekkoisista,
jotka luulette lujasti,
uskallatte uskoakin
Suomehen suven tulevan,
kesän lauhan Lapin maille.
Eivät ne ikinä kypsy
täällä täydet onnen tähkät,
ei ne kukkaiset kukoista,
joit’ en minä riistä, raasta,
tallaa maahan, maankin alle! –.
Vastasi vakainen kansa
harvaksensa, hiljaksensa:
– Ei lie liikoja anottu,
anottu on antimia
veden, metsän, sitten maankin
pieniltä pihamuruilta.
Mink’ on iski kirvehemme,
kaatoi kasken kannellisen,
siihen harvoin, Hailia, pystyit.
Minkä kuokkamme kohosi,
minkä se nevahan painui,
minkä juutimme lapion
uumenihin raa’an rahkan
valtaviemärin tekohon,
sen sinä hävisit aina,
heikentyi sun henkes, herja!
Minkä vieri korven vesi,
sen vieri sinun veresi,
kalpeni sun katsantosi,
heikentyi henkäys hyinen.
Kestetty on kamppailussa
taival tuhat vuotinenkin,
niinpä toinen kestäkäämme. –
Sähähti harmaja Halla.
Silmin tuimin, tuijottavin
pisti vielä pistoksensa,
ilkkui irvissä ikenin:
– Onp’ on halla suurempikin
kuin on uhka suon selältä,
onpa rimmet rumemmatkin
kuin pahat nevojen immet:
ne itse istutin teihin,
kylvin kyynkähyn keralla
sydäntenne syövereihin,
vaikka tuot’ ette tajunne:
niinkuin haukat, niinkuin korpit
toinentoista te purette,
riitelette, raatelette,
kunnes suohon sortunette,
rahkasoihin raukenette.
Ken teistä ylös tavoitti,
nosti päänsä pystymmäksi,
sen te tanteren tasaksi
maahan löitte matalaksi,
sadoin mielin, sadoin kielin,
sadoin parjoin paiskasitte.
Tuota ilkun nyt iäti,
kun on voitto Hallan voitto.
Hallan valta ei vajoa!
Kuunteli mykkänä kansa.
Halla jatkoi herjojansa:
– Niin minä hukutan teidät,
niinkuin suohon suuren hongan.
Kantoi sekin kukkaa kerta,
kerran pilviä piteli,
minä jäydin juuriansa,
purin, kunnes katkesivat.
Kerran myrsky mylvähytti,
iski tulta ilman pieli,
siihen kaatui kantahonka,
siihen kaatui, siihen maatui,
suo sen sulki sylihinsä,
peitti pehmeihin murihin
hyreksien hyistä virttä,
viluvirttä vieritellen.
Ei siitä enempi tietty.
– Niin käy kerran korven kansan,
joll’ on halla sydämessä,
aivoissa raskas ajatus,
mielessänsä kade, kauna.
– Minä voimani kokoan,
nostan veikot viereltäni,
pilvistä valutan vedet,
hettehistä huurun hengen:
kaiken, minkä te kylvätte,
minä korjaan kohaltansa,
kaiken, minkä te mietitte,
sen minä kyynä jo kylmän,
hämmentelen häijymmäksi.
Hallan voitto, Hallan voitto,
konsaan tääll’ ei aamun kioitto!
Noin kähisi harmaja Halla,
hykers hyistä kämmentänsä.
Kansa varsin vaikenikin,
hätkähti, hätänsä tunsi.
Tunsi: totta toinen puoli
lie sen herjan heittelyissä.
Kävi miehet miettimähän,
nauru naisilta katosi.
Minkä ne syvemmin mietti,
sen on selkeni ajatus,
sylkähtivät sydänveret,
rautui raskas rinnan routa,
läikähteli lämmin silmä,
mieli laukes läylimmäksi...
Katsahtivat toinen toiseen,
käsi toista jo tapasi.
Niinpä kaikki sen tajusi,
mik’ oli elossa tässä
ollut karmasta, karua.
Syntyi armainen ajatus
kautta kaiken kansakunnan,
puhkesi jo puhdas riemu,
helkähteli heljät virret.
– Kiitos, Halla, kun opetit,
paljastit pahat aseesi.
Me sinut sittenkin lyömme
valtoinesi, vihoillesi!
– – –
Sen kohoaa korpikansa,
minkä korpi kohoaapi,
sen me itse suurenemme,
sen me kansana kasumme,
minkä sykkivät sydämet
täällä kerran yhtä, suurta.
Olkoon nousu pellon kansan,
kuin nousu keväisen aamun,
kun on raikas tuulen henki,
armas auringon ajelu. –
Näki tuo kultaisen näyn
kansa Hallan kasvattama:
korpi nousi koteinensa,
talot toiset takamailla,
niinkuin kuuluissa kylissä
entisissä, ehommissa.
Suot oli suliksi saatu,
korpinotkot nostateltu,
sarka sointi saran takaa
vainiona vakaisena,
nuokkui tähkät täyteläiset,
kiilsi korsi kullankimmel,
lepersi lehdossa tuuli,
niinkuin laulu lauantainen,
humisi kuin huomenvirsi
kunnahien kuusimetsä.
Tuolla siintivät sinessä
kohti taivon korkeutta
templit ylhäiset, ylevät,
tiedon templit, taidon templit,
taitehen ihanat tarhat.
Teki myös terää kansan henki,
hersyi hetteistä syvistä
esihin kultaiset kukat,
helmillöitä heljän mielen.
Valvoi noita kansa kaikki,
kansa kuntonsa keräävä,
yksin mielin, yksin voimin,
yksin sykkivin sydämin.
Halla harmaja väsähti,
tunsi valtansa vajuvan.
Tuota katui tuon ikänsä,
kun neuvoi nevojen salat,
jotk’ ei ilmoisna ikinä
kestä päivän kirkkautta,
pilvenpäällistä iloa,
ajatusta aurinkoista.


Lähde: Eerola, Eero 1930: Kuokka, miekka ja auringon armo: isänmaallisia runoja. Forssan kirjapaino o. y., Forssa.