Hallituksen esitys Eduskunnalle kansankirjastolaiksi
Keskeinen asema kaikessa kansansivistystyössä on kirjastoilla, joiden toimintaa valtio sen vuoksi jo kauvan on tukenut ja edistänyt. Kansankirjastojen nykyinen järjestely nojautuu eduskunnan päätökseen v:lta 1920. Sen mukaan on näiden kirjastojen keskusjohtoa varten asetettu kouluhallitukseen liittyvä kirjastotoimikunta, jonka puheenjohtajana on vapaata sivistystyötä koskevia asioita hoitava kouluneuvos ja jäseninä kuusi eri sivistysjärjestöjen valitsemaa edustajaa. Toimikunnan sihteerinä ja toimeenpanevana virkamiehenä on kirjastotoimenjohtaja, ja muina toimihenkilöinä on viisi kirjastoneuvojaa ja kanslisti. Mainitun päätöksen mukaan on toimikunnan erikoisena tehtävänä neuvonta- ja herätystyö sekä kirjasto- että muun vapaan sivistystyön alalla, minkä vuoksi kirjastoneuvojia oli tarkoitus asettaa aluksi yksi kuhunkin lääniin ja sitten tarpeen mukaan enemmän, mutta tätä päätöstä ei ole varain puuttuessa sellaisenaan voitu toteuttaa.
Kirjojen hankkimiseen määräsi eduskunta erinäisillä ehdoilla myönnettäväksi maalaiskuntain kantakirjastoille sekä paikallis- ja yhdistysten kirjastoille perus- eli kirjallisuusavustusta 40 % tieto- ja 25 % kaunokirjallisuuden ostoon käytetyistä varoista, mutta kaupunkikirjastoille vain puolet siitä. Kirjastotoimikunta sai lisäksi oikeuden määrätä avustuksen maksimirajan, joka nykyään on 3,000 markkaa kantakirjastolle ja kaupunginkirjastolle sekä 500 markkaa piiri- eli kyläkirjastolle. — Palkkausavustukseksi määrättiin myönnettäväksi maalaiskunnan kantakirjastolle, joka täyttäisi määrätyt ehdot ja jolla olisi koulutettu kirjastonhoitaja, 50 % kirjastonhoitajan palkkauksesta, kuitenkin enintään 5,000 markkaa vuodessa.
Tämän järjestelyn toimeenpanoa varten myönnettiin vuodeksi 1921 valtionavustusta 495,000 markkaa. Kuluvaksi vuodeksi on myönnetty 1,400,000 markkaa, ja ensi vuoden menoarvioon on ehdotettu 1,700,000 markkaa.
Sinä aikana, jona nykyinen järjestely on ollut voimassa, ovat maalaiskuntain kirjastot, joita tämä järjestely ensi sijassa pitää silmällä, kehittyneet melkoisen askeleen eteenpäin vapaaehtoista tietä sen kiihoittimen varassa, jona valtionavustus on ollut. Niinpä on avustettujen maalaiskirjastojen kokonaismäärä v:sta 1922 tähän vuoteen asti kasvanut 308:sta 692:een. Kansansivistyksen kannalta valitettava tosiasia kuitenkin on, että vieläkin noin 37 % maalaiskunnistamme on vailla sellaista kunnankirjastoa, joka täyttäisi nykyiset verrattain vähäiset avustuksen saantiehdot. Kun useiden kirjastojen toiminta on enemmän tai vähemmän epäsäännöllistä ja kun lisäksi lukuisain kuntain kirjastotoiminnan hyväksi käyttämät rahamäärät ovat perin vähäisiä — maksimiavustuksen tänä vuonna on saanut vain 89 maalaiskuntaa ja 5 kauppalaa — sekä kun useat varakkaatkin kunnat kirjastoilleen uhraavat mitättömän vähän tai ei mitään, niin näyttää yksistään vapaaehtoisuuden tie hitaasti johtavan kirjastotoiminnan yleistymiseen.
Muuten on nykyisessä järjestelyssä ilmennyt erinäisiä puutteita ja heikkouksia, jotka ovat haitanneet kirjastojen kehitystä. Erityistä epävakaisuutta ja häiriöitä on aiheuttanut se seikka, että valtionavun lopullinen määrä monena vuotena on ollut pienempi kuin jakoperusteissa on säädetty, johtuen eduskunnan vuosittain myöntämän määrärahan pienuudesta. Alhaiset maksimirajat ovat vaikuttaneet, että kirjastot ovat saaneet sangen rajoitetun kirjallisuusavustuksen, vaikka ne olisivat tarkoitukseen käyttäneet suuriakin rahamääriä. Kunnallisen kirjastoverkon syntymistä on hidastuttanut se seikka, ettei piiri- eli kyläkirjastoille ole myönnetty palkkausavustusta. Kirjastojen huoneistokysymystä nykyinen järjestely ei edistä, kun tarkoitukseen ei ole annettu valtionapua. Lopuksi on huomautettava, että nykyisen järjestelmän mukaan jäävät pienimmätkin kaupungit osattomiksi palkkausavustuksesta sekä saavat vain vähäpätöisen kirjallisuusavustuksen, vaikka ne usein kipeästi kaipaisivat runsaampaa avustusta, voidakseen tyydyttää väestönsä kirjastotarvetta.
Jo vuosia on ollut vireillä kysymys lainsäädännön aikaansaamisesta kirjastojen toiminnan vakiinnuttamiseksi ja niiden kehitystä haittaavain puutteiden poistamiseksi sekä samalla koko toiminnan uudestaanjärjestämiseksi entistä tehokkaammalla tavalla. Kysymystä valmisteltaessa on otettu huomioon sekä Skandinaviassa että muualla etenkin pienemmissä kulttuurivaltioissa saavutettuja kokemuksia. Tehtyjen ehdotusten pohjalla on nyt laadittu esitys kansankirjastolaiksi.
Lakiehdotuksen mukaan tulisi kansankirjastojen keskusjohto pysytettäväksi pääasiassa entisellään, koska sen järjestely on osoittautunut tarkoitustaan vastaavaksi ja nykyoloihin soveltuvaksi. Tärkeätä on sensijaan saada kirjastotoimiston virat ja toimet asetetuiksi vakinaiselle kannalle, mitä varten erityinen säännös on tarpeellinen.
Periaatteellisesti uusi ja huomattava on se lakiehdotukseen otettu säännös, joka velvoittaisi kunnan perustamaan ainakin yhden kirjaston ja käyttämään kirjastotoimintansa hyväksi vuosittain vähintään kaksi markkaa henkikirjoissa olevaa asukasta kohti paitsi rajaseudulla sekä maantieteellisesti ja taloudellisesti epäedullisilla seuduilla vähintään markan. Tällainen, jopa pitemmälle menevä velvoitus on olemassa Tshekkoslovakiassa ja Virossa; Belgiassa on kunnan perustettava kirjasto, jos 1/5 kunnan äänivaltaisista jäsenistä sitä vaatii. Neuvonta- ja herätystyö sekä tehokkainkin valtioapu näyttävät olevan voimattomia saamaan alkuun kirjastotoimintaa sellaisilla seuduilla, missä sitä ennestään ei ensinkään ole ja missä henkiset harrastukset yleensä ovat horroksissa. Kun kunta lakiehdotuksen mukaan saisi valtionapua 50 % kirjastojensa hyväksi käyttämästään määrärahasta, olisi puheenaoleva velvoitus perin lievä, eikä rahallisesti merkitsisi sanottavaa, mutta se takaisi, ettei mikään kunta jää vaille kansankirjastoa, ja antaisi vauhtia kirjastokehitykselle.
Lisäksi on lakiehdotuksessa pyritty turvaamaan kunnallisten kirjastojen jatkuvaa, säännöllistä kehitystä, mikäli se koskee eritoten kirjavarain kartuttamista, päteväin kirjastonhoitajain palkkaamista, kirjastohuoneiden hankkimista ja pienempäin kaupunkien kirjasto-olojen kohottamista. Valtioavun jakaantuminen perus- ja palkkausavustukseen on poistettu. Avustusprosentti on käytännöllisistä syistä asetettu samaksi niin tieto- kuin kaunokirjallisuudelle ja koroitettu 50 %:in kirjastojen pääasiallisista menoista; se olisi samoinkuin kansakoulujen ja työväenopistojen valtionapu suoritettava asianomaisen vuoden menojen perusteella. Yhdenmukaisuussyistä olisi myös rajaseudun ja vähävaraisten paikkakuntain kunnille annettava pieni lisäavustus. Avustusmaksimia on koroitettu, silmälläpitäen sekä maaseudun että pienempäin kaupunkien kirjasto-oloja. Se on ainakin toistaiseksi säilytettävä, ellei katsota voitavan avustaa suurempain kaupunkien kirjastoja samassa suhteessa kuin maalaiskuntien ja pienempäin kaupunkien kirjastoja. Tämä ei kuitenkaan näytä mahdolliselta, koska se lisäisi tuntuvasti valtion menoja. Muuten on suurempain kaupunkien kirjastoille ajateltu lisäavustusta vastaisuudessa, sikäli kuin ne suostuvat toimimaan n. s. maakuntakirjastoina, s. o. ympäristönsä kirjastotointa avustavina paikalliskeskuksina. Kun maaseudulla ehkä useinkin olisi sopivaa sijoittaa kirjasto- jopa lukuhuonekin kansakoulurakennukseen, on tätä tarkoittava säännös ehdotettu lakiin. Valtionavun ehdot ovat yleensä sen luontoisia, että ne voitanee säätää asetuksella.
Pääpaino lakiehdotuksessa on pantu, kuten yllämainitusta ilmenee, kunnallisen kirjastotoiminnan tukemiseen ja kehittämiseen. Koska kuitenkin puheenaoleva toiminta vielä on meillä, esim Skandinavian oloihin verrattuna, usein sangen kehittymätöntä, on kohtuullista, että valtio avustaa edelleen myös yhdistysten kirjastoja — tietenkin vastaavilla ehdoilla ja rajoitetummassa määrässä — koska ne täydentävät kunnallisten kirjastojen toimintaa ja koska pienemmistäkin erikoiskirjastoista niin maaseudulla kuin kaupungeissakin epäilemättä on hyötyä kansansivistyspyrinnöille, etenkin opintokerhotoiminnalle. Näiden kirjastojen avustaminen ei sitä paitsi sanottavasti kohota valtionavustuksen kokonaismäärää, kuten ilmenee siitä, että niiden osuus valtionavusta viime aikana on ollut vain 3–4 %, vähentyen vuosi vuodelta.
Ehdotetun lain aiheuttamat menot valtiolle olisi vuodeksi 1929 arvioitava seuraaviksi:
- maalaiskunnille (rajaseutuavustukset mukaanluettuina) 3,000,000 mk.
- kaupunkikunnille 500,000 mk.
- yhdistysten kirjastoille 100,000 mk.
- kirjastotoimikunnan kustannukset 500,000 mk.
- yhteensä 4,100,000 mk.
Edellä esitetyillä perusteilla ehdotetaan Eduskunnan hyväksyttäviksi[1] seuraava lakiehdotus:
Huomautukset[muokkaa]
- ↑ pitää olla hyväksyttäväksi