Hannibalin vala

Hannibalin vala. Kirjoittanut Karl Wilhelm Törnegren

Suomentanut Osku Velho.

Templiholvin varjostossa leimuaapi uhrilies,

kotimaansa jumalille uhraa siellä sotamies.

Piltti pieni uksen luota näkee isän uhraavan,

hartaasti hän toimitusta seuraa urhon ankaran.

Silloin isän ääni kaikuu: »Esiin astu, poikanen,

vanno luona jumalaimme pyhän urhieläimen,

että aina häpeätä kostamaan käyt Karthagon,

ikuisesti roomalaista vihaat, saakka kuolohon!»

Katso, kuinka välkähtääpi nuorukaisen silmän lies,

poskille jo puna nousee, esiin käy hän niinkuin mies.

Eessä suurten jumalien uhripöydän verisen

käden oikean hän laskee vakavasti uhrillen.

Vannoo poika synkän valan, ääni vakaa, selvä on.

Vihaa, murhaa, kuolemata lupaa lapsi viaton.

Templiholvistossa kiirii kaiku julmain sanojen,

taisteluista, veritöistä, raunioista kertoen.

Voi, kun urho harmaahapsi jättää voittojensa maan,

Italian rantamille ura kaunis katkotaan,

silloin nämä suuret sanat ylväs urho oivaltaa:

»Kuin te teette, tehdään teille!» kuiskaa taivas, kuiskaa maa.

Samaa myöskin huminoivat tummat lehvät laakerin.

»Niin on meno maailmassa!» kuiskaa vieno tuulikin.

Aallot aavat haahden laitaan samaten myös liplattaa.

»Kuin te teitte, tehdään teille!» kuiskaa meri, laakson maa.

Surun karvas kyynel vihdoin vanhan silmään herahtaa,

silloin laakson laululintu surulaulun soinnuttaa.

Aamu itkee kastehelmen umppusille ruusujen,

mutta haahta Hannibalin kantaa meri murheinen.

Väkivalta, vaino, sota laakson rauhaa häiritsee,

kielon puhtaan valkoterän punahurme turmelee.

»Milloin rakkaus vainon voittaa, konsa koittaa rauhan koi?»

Kysymystä maa ja taivas hiljallensa vaikeroi.

Lähde: Velho, Osku 1922: ”Umpimähkään”: O. Velhon elämäntyön pirstaleita. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.