Haudalla (Mäkinen)

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Haudalla.

Kirjoittanut Antti Mäkinen


Säteitänsä kultakehrä
Päivän valaa; aaltonen
Meren kirkas kirkkautta
Taivon katsoo: tuulonen
Tuutii lepoon ruohot rannan;
Kukat päänsä kallistaa
Maahan: Eivät silmään valon
Uskalla he katsahtaa.
Kaikkiall’ on liikuntoa,
Hauskuutta ja elämää.
Mutta tuolla kalmistossa –
Sielläpä on ikävää.
Pappi seisoo, puhuu, viimein
Siunaa äsken Tuonelaan
Muuttanutta pienokaista,
Sitten – hauta suljetaan.
Hiljaisina, liikkumatta,
Vaikka liikutettuna,
Surevaiset kuulematta
Seisovat, kun kaukana
Kukahtelee kultarinta
Käki Herran kiitosta,
Lintuparvi puhtahinta
Helkyttelee soittoa.
Reunuksilla hiekkahaudan
Seisovaiset mielensä
Tuntevat jo eroavan
Täältä sekä sielunsa
Kohoavan ylös aina
Luokse Luojan istuimen,
Missä sitten Hälle nöyrän
Veisailevat kiitoksen.
Mutta haudan partahalla
Äiti valju, onneton
Seisoo, katsoo sijaa pienen
Lausuellen lohduton:
»Hauta, kuinka taisit olla
Mulle aivan armoton?
Ilon’ ryöstit, onnen’, julma!
Nyt on elon’ arvoton.»
Näin hän lausuu, nojaellen
Käsivarteen vakavaan
Isän, joka katsoessaan
Leposijaan avaraan,
Kyynelhelmen silmästänsä
Kädellänsä kuivaten,
Puolisoaan lohdutellen
Sanoo, hautaan viitaten:
»Haudan havuhelmasessa
Rauhan unta uinailet;
Tuossa Tuonen tuntusessa
Pienoseni, viihtynet. – – –
Yli-isä yksin tietää,
Mitkä vaarat vältti hän;
Eipä nyt voi häntä viettää
Viettelykset elämän.»


Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.