Haudalla (Valpas-Hänninen)

Haudalla. Kirjoittanut Edvard Valpas-Hänninen

Kirkkaina hohtavat päivyen valot

kumpuja, laaksoja kultaillen.

Loisteessa rientävät kansamme jalot

paikoille rakkaille pyrkien.

Pohjolan pojat on hurmevin mielin,

Karjalan kansoa kuiskivin kielin,

Hämehen neitoja hämyillen

rinnalla kansallis-uusmaisten.

Vastassa meillä on mieluisa rinne.

Männyt sen huojuen humisee,

hymnillä kummuille kutsuvi, minne

satoja yhdessä samoilee.

Jalkamme koittavi kiireesti maata.

Rintamme kyllin ei henkiä saata –

ennakkoriemu niin täyttää sen,

tunne kun valtavi ihmeinen.

Pyhä on paikka, mi kätkevi viljaa

tuonen ja muistoa lempeää.

Kukat sen nyökkivät päitänsä hiljaa,

hennosti lehvätkin tervehtää

aivankun vienointa vakavuutta

hellää ja suloista sopuisuutta

oisi ne laitettu läyhimään

paikkahan Suomemme pyhimpään.

Siinä on muistoina ristyeitä,

mitenkä ihmiset haihtuvat pois

elämät jatkavat uusia teitä,

joita ei viisahin arvata vois.

Niit’ emme tiedä. Mutta on meillä,

isämme, äitimme jätteheillä,

eessämme patsas kalmiston

heijova säteitä auringon.

Nimi sen loistaa. Toivojen ruskon

saattavi rinnoissa leimuksiin,

hyvien, jalojen kaunihin uskon

seistävi mielihin tuhansiin.

Rakkaustunnelma kaunis ja pyhä

syntyvi, nousevi, paisuvi yhä,

puhkeikse viehtäen sävelmiin,

lauluna maamme saa kuuluviin.

Tuhanten yhteistä säveltä raikuu,

yhtyen lehtien hulmintaan,

Runeberg-kalmiston ympäri kaikuu

sydämien lempeä seurassaan.

Lempemme keskus on laulaja maamme.

Lauluilla muistonsa helliä saamme,

mitkä ovat hänestä pulpunneet,

lämmöstä sydämen uhkuilleet.

Niistä on tunteemme heijo ja laina,

puhdas kuin loisrelo kirkkahan veen.

Sieluja tuhannet täyttää ne aina

nostaen jalohon kauneuteen,

kultarantain ja taivasten luokse,

missä on lemmen ja hyvehen tuokse

ihminen jalo kuni ihanne

polvea parasta kansamme.

Oi kun se nostaa päätä ja mieltä,

jalohon haluhun innostuin.

Ilmassa, tunnossa värisee kieltä:

kansamme olkohon kunnokkain;

kauniiksi tulee sen perata juurta,

pienestä luoda jaloa, suutaa,

hyvyyttä hankkia virrottain

onneksi ihmisten miljoonain.

Tilan sen ihanan välkkyy jo huomen,

aivankuin koittoa tulevan

elettäis hetkinen kummulla Suomen

hengessä suuren laulajan.

Katsohan: kaunista silmyet loistaa,

tuhannet rakkautta suurinta toistaa

tahtoen hyväksi isänmaan,

tenhoksi kansamme kaunokkaan.

Parahan tunnelman hetkellä tällä

sääty ei eroa määränne:

mielellä hyvällä, ylvähällä

rikas suo arvoa köyhälle.

Yksi kun aate joukkoa johtaa,

kasvoista kaikkien lempeenä hohtaa,

kukin on kullekin armainen,

yksikin veljenä kaikkien.

Niin sinä muiston ja laulun valta

hetkeksi lumoat ihmiset!

Sorretut tempaat rikkahalta,

yhtehen soinnat tuntehet.

Siksipä kaikkien mielihin hiivy,

sulata sydämet, vaikuta, viivy,

kunnes on kaikilla kaikujas

kilvan he täyttävät rakkauttas.

Tuhannet haudalla, sitä he pyytää,

siksi he patsasta palvelee.

Muistojen liekkejä liittoihin syytää.

Siellä ne kauvaksi leimunnee:

lentää ne pohjan laajoille maille,

etelän rannoille loiskukkaille,

sisimpien salosien hyminään

luomahan mielihin lempeään.

”Hetkistä niistä laulut jos loisi

Suomelle päivän niin ainaisen,

että sen ihmiset veljinä oisi

hyljäten sorron painaijen!” –

toiveen sen ihanan joukkue henki,

kaiutti sävele laulujenki

hohteessa illan punervan

haudalla Suomen laulajan.

–[Valpa]s.

Lähde: Työmies 5.2.1904.