Haudassa

Haudassa Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Olemukseni makaa

pimeydessä kalliohaudan,

kivi raskas rintaani painaa.

Mut outoa: Kokonaan en ole vainaa,

hikiliinan ja arkunlaudan,

läpikuultavan paaden takaa

elon kulkua katsoo silmäni ilmeetön, vakaa.

Ja kumminkin selin

olen siihen, pois kasvoni kääntyy.

Kuin taikapeilistä näen,

miten käy ohi hautani saatot väen.

Omituisiksi kulkijat vääntyy.

Kuin oudon kummituspelin,

kuin kauhunäytelmän elämän nään, jota elin.

On vaiennut järki,

vain himo ja hulluus valvoo.

Epätoivoista kaikki on, turhaa.

Veli turhan vuoksi veljensä murhaa.

Jumalaansa he kultaista palvoo,

lait ihmisyyden he särki

sydämissään kiihkon tutkaimen myrkkyinen kärki.

Minä kuulen jymyn.

kun hornankattila kiehuu,

piruntanssi käy järjetön, houru.

Punausva sen saartaa, verinen ouru,

yöleikkoina vartalot liehuu,

suut väänteessä hullun hymyn.

Halut iljettävimmät jättävät loukkonsa lymyn.

Mitä nään, lie pilaa.

näky harhojen vääristämä,

vain karkea irvikuva,

pirunpeilistä silmiini heijastuva.

Elämää ei liene tämä?

Ei, muistoni kirkkaus sika!

Ei, ei, tämä lie vain muutosta, vain välitilaa.

Kun tiukemmin juuttuu

kivi luihini, kun sydän nääntyy,

sana tää sitä voimalla juotti:

Kukaties tämä hauta on Valajan muotti?

Elo kenties oudoksi vääntyy

siks että silmäni muuttuu,

siks että selkeys niiltä ja kauneus puuttuu.

Olen itseni hauta,

joka ihmisten keskellä kulkee.

Olen kuolleessa elämän hiven,

mut vankina alla itseni kiven.

Olen paasi, mi hautani sulkee.

Olen hautani salparauta.

Oman itseni haudasta ei mua kenkään auta.

Vuoskymmenen verran

olen vankina suolapatsaan

siit’ ollut, kun taakseni käännyin,

kun, nuoruuden Sodoma, tähtesi näännyin.

Yhä jään tähän hirviön-vatsaan,

pedon-nieluun, kun vihaa Herran,

joka sieluni Niniven löi, minä uhmasin kerran.

Käy pysähtymättä

minun hautani ohitse veljet

– vai heidänkö ohitseen hauta? –

Valekuollutta kenkään ei huomaa, ei auta.

Minä koetan ojentaa kättä.

ei käteni hievahda, teljet

ovat hautani ovella raskaina, järkähtämättä.

Miten siihen johdun,

voin hymistä hiljaa maasta.

Joku veljistä: – Kuollut laulaa,

sävel heikko on, hiekka painaa kaulaa.

Joku toinen: – Ei vainajat haasta,

lie elävä tarpeessa lohdun.

Joku näin: – Kukaties se on valitus yöstä kohdun.

Ei väärässä kenkään

ole heistä. On lauluni mykkää,

olen kuollut ja puoliksi maata,

elän kuitenkin, kuolla en kokonaan saata,

sydän seisahdu ei, se sykkää.

jos hiiskua voin hivenenkään,

läpi tiiviin kivenkin rintaani ilmaa henkään.

Ja virvoittavana

sana »kenties» soi, säde taivaan,

valo yöhöni, tuskaani lohtu.

Kukaties tämä hauta on äidinkohtu,

iäks en siis jää tähän vaivaan?

Kukaties minut pitää mana

vain siksi kun kaikuu sieluni syntysana?

Sen hetken tähden

puserruksessa oon kivinielus,

kipukammio, oon tuhat vuotta.

Jos ei sana »kenties» kaikunut suotta,

»ylösnouse» ja »tulkoon sielus»

myös soi, ja ma haudasta lähden.

ylösnousen ja päivässä vaellan ihmisten nähden.

Kuin mullassa jyvä

saa hautansa, mutta myös itää,

niin syntyy hän, joka kuoli.

Ole turvassa, sieluni, heitä jo huoli.

Sinun haudassas lahota pitää,

oras tuskastas on ylentyvä.

Jos et sinä hajoa, ei ole hedelmäs hyvä.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.