Siirry sisältöön

Hauta Perhossa (Törneroos)

Wikiaineistosta
Hauta Perhossa.
Suomennos.
Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg
Suomentanut Antti Törneroos


Miss’ on hauta, joka sata vuotta
Perhon korvessa on pensastunut,
Unhotettun’ aivan ansiotta?
Missä on se? älä kysy, vieras!
Kussa järvi kaisimpana kääntyy
Männikköhön, siell’ on paikka. Koivut
Latvoineen jo huojuvat sen päällä;
Missä niiden juurten alla hauta
Kerran peitettiin, ei kenkään tunne.
Bunotar, sa Suomen sulo-neito,
Muistoltasi tarkemp’ ihmislasta,
Vastaa: kuninkaanko hauta kätkee,
Taikka hänen vertaisensa miehen?
Kuningast’ ei, ei sen vertaistakaan;
Haane, vanha talonpoika, siinä
Kätketään ja kuus sen kunnon poikaa.
Istu reunallen tuon jyrkän rannan;
Niiden työt mä kauniit kerron sulle,
Kasteen kanervissa kiiltäessä,
Harjun honkain päivää varjostaissa.
Haane, Suomen syntyinen, jo vuotta
Seitsenkymment’ täytti konnullansa
Perityllä. Kuus häll’ oli poikaa.
Kolme kaksoisparia, ja niistä
Vanhin vuotta seitsentoista, nuorin
Viisitoista; kaikki vahvat, kauniit,
Niinkuin virrat kevättulvillansa.
Vaan jos joku heist’ ol’ etevämpi,
Voiton varmaan vanhempi sai veljes
Toisen kaksoisparin, Tuomas Haane.
Ryysyissäkin loisti hän, kuin kaunis
Tähti resupilvein rakosista.
Vaikka mitä maassa hän ois tehnyt,
Kenkään hänt’ ei vihata ois voinut.
Sentään vainoovan hänt’ isä näytti;
Hänt’ ei vaan, mut veljiäkin muita.
Lapsina ei heitä kohdeltuna,
Lohduttajina ei vanhan päivän,
Vaan kuin orjia ja kurjemminkin,
Järjettömiä kuin elukoita.
Niin he viettää saivat lapsuuttansa,
Ja jo joutui päivä, jona nuorin
Pari päätti viisitoista vuotta.
Aamurusko kirkas metsän kultaa.
Pilven pilkkua ei taivahalla,
Iloisna, kuin aamu itse, nousee
Veljesjoukko olkivuoteeltansa.
Mutta tupahan, miss’ isä yksin
Oli, peljäten se käy, ja nuorin
Pari lähenee ja nöyryydellä
Tarttuin äijän kätehen näin alkaa:
”Isä, suo tää päivä joutilaina
Meidän veljinemme riemuitella,
Täytettyä viisitoista vuotta!”
Kolkkona, kuin talvi, ukko kuuli
Pyynnön, kurotuin hän kulmakarvoin
Vastas: ”mitä tänäpänä jääpi,
Jäätyä se jättää huomennakin.
Kyntämätt’ on pelto, kohta kyntöön!”
Veljet vaiti kulkivat koht’ työhön.
Veräjällä vasta Tuomas virkkoi:
”Jos näin oikein isän katsannosta,
On tään päivän työllä kullan arvo,
Joka hikipisaralla palkka,
Tehtävä on työtä ankarasti,
Sillä tarkan tutkinnon tuo ilta.”
Tuomaan kehotettua näin, kaikki
Aurat peltoon ankarasti löivät.
Päivän noususta sen laskuun asti
Huokaamatta, syömätt’ astelivat
Määrättyjä vakojansa veljet.
Iltavarjon peittäessä pellon
Sarka yksi vaan on kyntämättä.
Silloin saapui sinne myöskin vanhus,
Luokseen huusi poikansa ja lausui:
”Paljon tehty on, mut vielä tehnyt
Suuremp’ ahkeruus ois suurempata.
Kaikkia en kerrassaan ma taida
Kurittaa, yks, syyllisempi muita,
Syystä muidenkin saa rangaistuksen.
Tuvassani kuopass’ ahtahassa,
Paksuin siltapalkkein alla, syypää
Suljettuna saapi istuskella.
Kolmen yön ja päivän vaihetusta
Silmänsä ei hämärä saa nähdä,
Kolmen yön ja päivän virvoitusta
Kuivunut ei kielensä saa maistaa.”
Lausui näin ja läksi julmin silmin,
Mut ei sydämin, jos kyynelvirta
Vaan ei pettänyt se, joka kastoi
Äijän posket, koska pois hän kääntyi.
Maa yön helmassa jo nukkui. Haane
Tuvassansa makasi ja veljet
Pirtissänsä pehkulaverilla.
Nukkunut ei kenkään, nukkuvinaan
Vaan hän vartoi toisten nukkumista.
Luullen toisten nukkuneen jo, nousi
Nuorin, Jaakko, vuoteeltaan ja läksi
Isän luo ja lausui: ”isä, minä
Syypää olen; synnyinpäivänäni
Riemuissani juoksin joutilaana,
Unhottaen kyntöni. Sä mua
Rankaise, mut älä muita.” Hälle
Vastas isä vanha: ”kuin on syysi,
Huomenna on rangaistuksesikin.”
Tuosta Jaakko läksi laverilleen.
Taasen, muita nukkuneiksi luullen,
Kaksoisveli, Kustaa vuoteeltansa
Läksi luokse isänsä ja lausui:
”Kosto mua yksin kohdatkohon,
Niinkuin yksin sen ma ansaitsenkin.
Synnyinpäivänäni pientareilta
Poimin vaaramia veljilleni.
Minun syy on, eikä muiden.” Hälle
Vastas isä vanha: ”kuin on syysi,
Huomenna on rangaistuksesikin.”
Tuosta Kustaa läksi laverilleen.
Taasen, muita nukkuneiksi luullen,
Kolmas veli, Eero vuoteeltansa
Läksi luokse isänsä ja lausui:
”Isä, jos sa rangaistusta aiot,
Syy on mun, mut yhdenkään ei toisen.
Kivillä kun lammin kaislikossa
Paiskelin ma sorsan poikasia,
Jäi se sarka kyntämättä.” Hälle
Vastas isä vanha: ”kuin on syysi,
Huomenna on rangaistuksesikin.”
Tuosta Eero läksi laverilleen.
Kukin vuorostaan näin isän luona
Kävi ja sai vastuun yhdenlaisen,
Sikskuin käymätt’ oli Tuomas yksin,
Tää, kun keksi veljein käynnit, kohta
Arvas aikomukset niiden, malttain
Mieltään, sikskuin nukkuivat he kaikki,
Hänkin isän luokse läksi, lausui:
”Kuules, isä, kyllä kumma seikka!
Kun mä äsken näytin nukkuneeksi,
Veljesjoukko istui vuoteellensa
Ja, kun yksin jäin mä pitkälleni,
Kuiskutteli hiljaa keskenänsä:
Veljet, kukin tietää Tuomaan yksin
Syypääks uhkaavahan rangaistukseen,
Minkä itsekin hän tunnustaisi.
Vaan kun usein syystämme hän kärsi,
Kärsikäämme syystänsä me kerran.
Sitten näin mä kunkin vuorostansa,
Kun hän toiset nukkuneiksi luuli,
Ulos hiipivän ja palajavan.
Arvasinko asiansa, isä?
Sanansa on rakkauden on luoma,
Sillä syypää oikea ma olen.”
Äänell’ isä vastas särjetyllä:
”Mene, huomenna saat koston kyllä.”
Aalloista jo oli aamurusko
Kultasiivin metsän yli noussut,
Koska vanhus kutsui poikiansa.
Kolkko, korkea ja harmaapäinen
Pyhävaattein pöydässä hän istui,
Raha, synnyinmaansa lahja, riippui
Sininutun rintapieluksesta.
”Ken nyt teistä”, kolkkona hän kysyi,
”Kantaa tässä syytä hartioillaan?”
”Minä”, kaikui suusta joka veljen.
Sulku, joka seitsentoista vuotta
Lasten nähden kyyneleet sen sulki,
Särkyi nyt, hän ristikäsin itki:
”Kiitos Herran!” lausui hän, ”jo täytin
Lupauksen, viha lapsissani
Särkenyt ei sydäntäni ole.
Poiat, tästä lähtein ette orjat,
Mutta lapset armahimmat, kuulkaa,
Minkä kertoo isä vanhuksenne:
Nuorna palvellessani ma täällä
Kahdeksan näin yhden miehen poikaa,
Vaan niin julmat eivät vihamiehet,
Kuin heist’ oli veli veljellensä.
Ohimennessä ja kohdatessa
Kivin, puukoin toistaan tervehtivät.
Voi, mä mietin, ennen tahdon olla
Sulon vaimon rakkautta vailla,
Kuin pelossa vuosiani viettää,
Että täyttäisin maan tuommoisilla
Julmureilla; päätös toimeen pantiin.
Vuotta viisikymmentä jo kannoin,
Mut ei ikä, eikä sotaretket
Voimiani olleet vaivuttaneet.
Kerran hiilihaudall’ yötä vietin,
Koska äkkiään mies vieressäni
Hohtehessa valkean näin lausui:
‘Häijyin veljein isänä mä neuvon:
Jäsentesi voimaa älä säästä
Syötäväksi haudan matosille.
Nai ja siitä poikia, ja laita,
Että vaiva yhteinen sen neuvoo
Heille, mit ei onni poi’illeni.’
Mies näin. Tuulen tulta lisätessä
Katosi kuin tullutkin hän oli.
Hän toi neuvon, Herra menestyksen.
Vanokaa nyt nimehen sen Herran:
Että, niinkuin ennen aina yhtä
Piditten, ei vastainenkaan vaiva,
Eikä riemu, eikä murhe maassa
Toisen ole, joll’ei myöskin toisen,
Aina, kuinka Herra voimaa antaa;
Niin ei tuimuuteni tuoma murhe
Turhaks tunnu hautaan mennessäni.”
Esihin nyt astuin Tuomas lausui:
”Isä, vala tää on ihanaisin,
Huokeempaa ei toista täyttääksemme.
Miksi emme, jättäin koti, käyneet
Työn ja onnen etsoon muiden luokse?
Siks ett’ ero tuntui tukalalta.
Toinen toista tahtonut ei jättää.
Hajoaisimmeko ympär maata
Metson-poikain lailla metsikössä,
Ampuja kun heitä ahdistavi?
Vaivan aikana näin arvelimme;
Niin on onnen aikanakin käyvä.”
Jumalassa vannoi joka veljes:
Että, niinkuin ennen aina yhtä
Pitivät, ei vastainenkaan vaiva,
Eikä riemu, eikä murhe maassa
Toisen oisi, joll’ei myöskin toisen,
Aina, kuinka Herra voimaa antaa.
Niin he vannoivat, vaan valan kätki
Iloisena isä sydämeensä.

II.

[muokkaa]
Kadonnut jo oli rauha kulta,
Poltto, murha Suomen seudut täytti,
Miehet miekka, vaimot pako peri.
Lintulahden, Saarijärven mailta
Perhoon lensi surusanomia,
Iloisempia ei Isonkyrön,
Eikä Lapuankaan lake’ilta
Sanomia saatu siellä kuulla.
Tuvassansa pitkän pöydän päässä
Lounattaan söi harmaantunut Haane
Poikinensa, koska pakolainen,
Kahdentoista vuoden vanha poika,
Tuli tupahan ja hengästynnä
Ovella jo huusi: ”Jesus teille,
Vanha isä Haane! Piikkimiestä
Kaksikymmen-kunta poltti meiltä
Huoneet yöllä. Nyt ne lepäjävät
Kirkon luona varrella tien tänne;
Ennen iltaa täällä ne jo ovat.”
Vihapäissä Haane nousi, lausui:
”Kuusi poikaa Herra antoi mulle,
Vahvaa, jäntevää, vaan kaksitoista
Jos mull’ oisi, kävisikö kuoloon
Joku ilomiellä maansa eestä?”
Lausui näin ja otti tyvenenä
Kiväärinsä vanhan vaarnaltansa.
Ylpi-muhoellen virkkoi Tuomas:
”Vanhoillen ei sovi sota-ase,
Niinkuin nuorten povehen ei pelko;
Pane, isä, pyssy paikallensa,
Anna mun ja veljieni koittaa.”
Mielellään kuul’ ukko tään ja myönsi.
Uhkamielin joka veli heti
Tarkan pyssyn, nahkakoteloisen,
Hartioilleen heitti, kätehensä
Karhun-keihään lyhyen, vaan vahvan
Tempasi. Näin asehissa astui
Äänetönnä kukin, luja siinä,
Että, kussa vihamiehen kohtais,
Surman sais se, tai hän itse kaatuis.
Tuskin puolen neljännestä tietä
Kaitaa kulkivat, kun Tuomas virkkoi:
”Veikot, tietä kulkekaatte, kunnes
Laaksoon lahden suulla ennätätte,
Mäntykankahalla yläpuolia
Puitten piilossa on oiva paikka
Meille vihamiestä odotella.
Ennen iltaa hän ei suinkaan saavu,
Jos tien varret korventaa hän koittaa;
Sillä aikaa aion hetken viettää
Torppasessa tien tään syrjäisessä,
Jossa kultani jo mua kaipaa.”
Lausui näin ja torppahan päin läksi.
Verkallensa veljet astelivat
Määrätylle paikallensa, missä
Lammen lahta kohden nousi nummi,
Jossa puitten salasuojasessa
Pitkin tietä kaikki katselivat.
Kauemmin ei, kuin ens’ aamukoissa
Metsämies saa havusuojuksessaan
Teiren-soidint’ odotella, kun jo
Maahan lentää soittaja ja täyttää
Lammen rannat sotahuudollansa,
Veljet väijyneet, kun vihamiesten
Julma joukko pystypiikkinensä
Ratsasti jo kaukaa raivosasti.
Heidät muita ennen huomas Aattu,
Tuomaan kaksoisveli, ja hän huusi:
”Veljet, leikki alkaa, vetäkäätte
Peitostansa pyssyt, koska laakson
Tuolla puolla kummun rintehelle
Vihamies on tullut, ampukaatte,
Joilla luoti vaan on pyssyssänsä.”
Lausui näin; jo vihamieskin ehti
Kummun kukkulalle, kulkuansa
Alaspäin kun alkoi, veljet kohta
Laukaisivat. Neljään päähän luodit
Lensivät, kaks yhtehen, ja neljä
Ratsua jäi irralleen, kuustoista
Seisottivat miehet ällistyneet.
”Ladatkaatte, veikot,” huusi Aattu,
Uhkasilmin käyden kätköstänsä.
Vihurina vihamieskin alkoi
Hirmuisesti heitä kohden kiitää.
Vikkelinki veljes tuskin ehti
Kruudin panna pyssyyn, mut ei lyödä
Luotia sen päälle, kun jo pääsi
Kankahalle vihamies ja maahan
Harpattua, piikit oikaistuina,
Veljeksiä kohden kohta riensi;
Mutta veljet, kourissansa keihäät,
Ryntäsivät rohkeasti vastaan.
Sota alkaa huudon, pauhun kanssa,
Kumpikaan ei voita, eikä väistä.
Ensiks Eero kaatui ammuttuna,
Ampujan taas Kustaan keihäs kaatoi.
Sota kiihtyi, pisto piston kosti,
Kuoloon kuusi vihamiestä vaipui,
Veljeksistä kaikki verta vuoti.
Viimeisenä seisoi Aattu yksin.
Jalka, olkapää jo haavoitettu,
Ryöstetyllä miekallaan hän huiski,
Sikskuin kuolinpiston povehensa
Sai ja kaatui, kuollessaan viel’ lyöden.
Hänen päänsä katkaistun nyt pisti
Joukon päämies piikin päähän, sitte
Läksi huohottaen kuuden kanssa,
Jäänöksen tään kaksikymmenestä,
Niistäkin jo yksi haavoitettu.
Mutta synkän metsän polkutiellä
Kulki kaatuneitten vanha isä.
Kotonaan ei viihtynyt hän, poikain
Lähdettyä; asehitta läksi
Neuvojaksi heille tappelussa.
Sieltä näki kaukaa ratsumiesten
Ratsastavan kiirein, kannettavan
Näki Aatun päätä piikin päässä.
Jäsenet kaikk’ äijän järisivät.
Kiiruhtaen kulkuaan hän pääsi
Paikkaan, jossa jalo veljesrivi
Kaatui viereen vihamiehiensä.
Harmaista hän silmäripsistänsä
Pyyhki kyyneleet ja ylevänä
Luki kuolleet, veljet, vihamiehet.
Muut siin’ oli poiat, paitse Tuomas.
”Miss’ on Tuomas? eläneekö yksin
Hän, kun joukossa ei ole veljein?”
Näin hän huusi. Tuomais torpass’ istui
Onnellisna kultasensa kanssa:
Kätensä nyt juuri veti siltä
Kauhistuin hän, huusi: ”mitä tämä?
Silmilläkö nään, vai niskallani?
Sua vaan ois silmän näkeminen,
Niskan taas vaan seinää mustunutta.
Milläs siis nään tätä kummitusta:
Veljet verihinsä vaipuneina,
Aattu veljen päänkin piikin päässä?”
Lausui näin, ja keihääsen ja pyssyyn
Kiirein tarttuin torpasta pois riensi
Veripilkkuja hän pitkin tietä
Näki, määrättyyn kun paikkaan pääsi,
Näki veljein ruumiit puitten alla,
Niiden luona isä vanhuksensa.
Kentällen ei rohjennut hän käydä,
Mykkänä vaan seisoi, katsoi, kuuli,
Kuinka vanhus vaikeroiden huusi:
”Harmaita, voi, karvojani! missä,
Miss’ on Tuomas? Pakeniko yksin
Rakkahin tää poiistani muinoin?
Pakeniko, pettäin veljiänsä?
Pettäjää voi, pelkuria konnaa!
Kulkekoon, kuin Kain, hän erämaissa,
Joissa värisevä haavanlehti
Häntä säikyttää, pyyn lennähtävän
Pyräys taas häntä kauhistuttaa.
Vanhurskas sa taivaan Herra, vainoo
Häntä, niinkuin minä ennen lemmin.
Missä kuolo hälle auenneekin,
Kiellä isänmaa ja heimo hältä.”
Tään kun kuuli Tuomas, kauhistuen
Isästänsä katsantonsa käänsi.
Niinkuin koira, joka kontiota
Vainullansa metsiköissä vainoo,
Verijälkiä hän äänetönnä
Kulki, mieless’ ääni koston kaikui.
Kotinsa kun ohi kulki, liekki
Katosta sen tuprusi, mut tuota
Hän ei nähnyt, eikä kuullut, silmä
Kiintynyt vaan oli veritiehen.
Päivä oli mennyt metsän taakse,
Kylähän kun autioon hän saapui.
Liki tietä poika vainiolla
Kuhilaasta kurkisti ja hälle
Viittaellen huusi hiljallensa:
”Älä mene, hukka vie sun siellä;
Vihamiestä kuusi kyläsessä
Lepäjää nyt, pitkät piikit heillä,
Ratsastaja suurin, julmin heistä
Miehen päätä kantoi piikissänsä.”
Kiireemmin vaan Tuomas tietään kulki.
Ensi tuvan oven päällä näki
Aatun rakkahan pään naulittuna.
Karjuen hän heitti pyssyn, murti
Sisähän. Jok’ ensin tuli vastaan,
Rintahaan sai keihään ristiin asti.
Asehista nyt ei raivossansa
Huolinut, vaan lentäen kuin kotka
Kourillansa tuotti kuolemata.
Tuntenut ei haavaa hirveimpääkään.
Jonka kohtasi, sen lattialle
Kurkulla hän revityllä kaatoi.
Viimeiseksi jäi vaan joukon päämies.
Häntä otti Tuomas ohimoilta,
Rinnan rikkoi, seljän särki hältä,
Että siihen kaatui kaksinkerroin,
Pään löi poikki kaatuneelta, sitte
Ovelt’ otti veljen pään ja läksi
Väsyneenä, verisenä sieltä,
Mutta sydämellä huokeemmalla.
Puoliyö jo peitti maan, kun vaivoin
Isiensä kotihin hän pääsi.
Tuhka, savu syöksyi hälle vastaan:
Lato yksin seisoi palamatta,
Jossa suojaa, lepoa hän etsi.
Mutta kynnykselle tultuansa
Isänsä sielt’ ääntelevän kuuli:
”Keitä kuulen, josko Tuomas petti?
Kenties, kenties hän ei pettänytkään.
Herra, suo, ett’ olisi hän ei syytön!
Suo ett’ tänne murhaajan pään toisi,
Joka piikkihin pään Aatun pisti;
Suo näin nähdäksein hänt’ uskollisna;
Kostos, jota äsken huusin hälle,
Anna harmaan pääni päälle tulla.
Tuhkilta ma taloseni sitte,
Ruumihilta poikieni vielä
Elämästä kiitän sua, Herra!”
Sisähän, tään kuullen, astui Tuomas:
”Rauha harmajalle päälles, isä!
Tällä haavaa eivät murhamiehet
Poikiesi ole elämässä.”
Lausuin näin, pään julman vihamiehen
Isänsä hän jalkain juureen heitti.
Lattialta nousten vanha isä
Sylihinsä sulki poian, – mutta
Kuolevana tää jo maahan vaipui;
Vaipuissa sen vaipui myöskin isä. –
Haavoistansa kuoli Tuomas Haane,
Ilostapa kuoli isä vanha.


Lähde: Runeberg, [J. L.] 1872: Hauta Perhossa: suomennos. G W. Edlund, [Helsinki].