Hautakammio

Hautakammio. (Koottujen teosten valmistuessa.) Kirjoittanut Georg Brandes

          Mausoleum on valmis,

          joka paasi pantu,

          hakattu, tilkitty

          huolellisesti.

Se on suuri, se on laaja; oven eessä

kaks sfinksiä vahtina seisoo.

          Jos ovat sen suhteet

          selvät ja hyvät,

          jos viiva viivaan sattuu –

          ei säästetty työtä.

Kaikk’ on harkittu, punnittu parhain,

kukin kohta laatunsa jälkeen.

          Öin aavisteltu,

          suunniteltu päivin,

          hiljaisuudessa

          vitkaan viimeistelty

on työni. Se suorana nousee

kuin itse pyhän omantunnon aate.

          Ja rakkaudella

          joka koriste tehtiin,

          lie hakattu kiveen

          tai poltettu saveen,

se on sydämenlämmöllä luotu,

koko sieluni siihen ma panin.

          En usko, että työ,

          minun elontyöni, pysyy.

          Se on merkitty, tiedän,

          se katoo, kaatuu.

Töiden kuolemattomien tekoon

en ollut minä mies kykenevä.

          On maine kuin meri:

          se nousee ja vaipuu;

          mun työni murenee,

          sen kuolema vihkii,

mut paasista rakennuspaikan

sadat majat ynnä kodit kohoavat.

          Mua siit’ älä etsi,

          min muovasin muotoon!

          Mun parhaani lensi

          kuin myrsky ja tuli,

löi säenten sähköisten parvet

vailla määrää mun työpajastani.

          Kuin välkkyvä juova

          alla avaran taivaan,

          vangitsematon

          kuin meren vaahti

oli olemukseni. Vain leimaus,

valokaari se kaikkiaan oli.

          Ja kuului kuin humu,

          kuin herätyshuuto,

          sen tuhannet tunsi,

          se viittasi toivoon.

Se oli ääni, mi korvesta kutsui,

se vapaudenkasteella kastoi.

          Ja sotaan se soitti

          ja vapauden aamuun,

          se lempivät vihki,

          se laulajat sytti.

Soi pohjolassa kannel tai kalpa,

on kaikessa väre sitä ääntä.

          Ei hauta, jonka tein,

          ei siemen, jonka kylvin,

          päämäärääni näytä,

          elontyöni päätös ole.

Se on versova, kasvava kauan,

siksi kuin sydän-aatteeni täyttyy.

          Kun nälkää ei enää

          näe työn lapset,

          kun vaiva palkitaan

          ja vaimo saa leipää,

oi, silloin on hiessä, joka virtas

eestä voiton, pisar minun otsaltani.

          Kun valtiokirkko

          kerran maahan kaatuu,

          Jerikon torvien soidessa,

          maan järistessä,

oi, silloin on pasuunain parvessa

pieni torvi, jota minä kerran soitin.

          Kun idästä kaikuu:

          Terve, vapaus, terve!

          Kun herää hurja voima,

          kun Venäjä leimuaa,

oi, silloin on roviossa varmaan

säen pieni minun tulipalostani.

          Kun seppele päässä

          kerran Puola seisoo,

          vapaana, vankkana,

          ehjänä jälleen,

oi, silloin on hurmeessa, joka

sen hinta oli, osa hurmettani.

          Älä usko, että säikyn,

          siis vaikka tiedän

          ma vaipuvan unhoon,

          mitä tein, kuka olin.

Ajan vastaisen parhaissa elää

on myös laji kuolemattomuutta.

Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.