Hautausmaittemme kaunistaminen
| Hautausmaittemme kaunistaminen Kirjoittanut [Kaarlo Vanamo] |
Maamme monilukuisissa pitäjissä kulkiessamme teemme monien muitten hawaintojen ohella myöskin sen, että ainakin näyttää rakkaudemme edesmenneisiin omaisiimme loppuwan tai kuitenkin suuresti wähenewän heti, kun olemme saattaneet heidät „siunattuun multaan". Kirkko on tawallisesti sangen komea ja hautapatsaatkin saattawat useastikin olla suuria ja kallisarwoisia, mutta muuten on kalmisto joko aiwan hoitamaton tai korkeintaan hywin huolimattomasti hoidettu. Haudat owat sikin sokin, tuskin kolmea rinnakkaista samassa suorassa riwissä, korkeaan heinikkoon tai rikkaruohostoon tallatut polut kiemurtelewat hautojen wälitse, useasti ylitsekin, hautakiwet owat kallellaan, puiset ristit lahonneita, osa maassakin makaawia, ei yksikään puu suo siimestä käwelijälle; tai on osa kalmistoa miltei läpipääsemättömänä wiidakkona eikä kukat hautakumpuja korista. Tällainen näky ei suinkaan ole harwinainen maamme edistyneimmilläkään paikkakunnilla, joissa asuinrakennukset owat aistikkaasti rakennettuja ja siististi hoidettuja, joissa kukoistawa puutarha ympäröi suur- ja tawallisesti myös pienwiljelijän asuntoa, pellot tiukkuwat lihawuudesta ja sähköwalo hohtaa syysiltana pimeässä. Olen nähnyt satoja hautausmaita Suomessamme, mutta en maalla wielä wiittäkymmentä, joissa ei tapaisi mainitsemaani perin ikäwää näkyä.
Aiwan kuin ihanalta kosteikolta tuntuu katselijasta kirkkomaa, jonka suorat, hywin hiekoitetut käytäwät, tuuheiden lehtipuiden reunustamat, jakawat neliöihin linjasuorine hautariwineen, missä wiikate estää heinän liian korkealle kohoomasta ja hellät kädet hautakumpuja hoitelewat, kuten esim. Oriwedellä. Yhtä mieluista on astella suoria käytäwiä, jotka owat helläwaroen harwennettuun ja hoidettuun kuusikkoon ja männikköön kaiwetut, hywin hoidettujen kukkakumpuisten hautariwien wälitse, minkä näkee Haapawedellä. Wirkistäwältä tuntuu katselijan silmälle nähdä siellä hautausmaan laidalla lupaawan waahterariwin istutettuna, tuolla ihanan luonnonkaswattaman kuusen ja koiwun, taampana siron raidan, jolle on lupa annettu itsewalitsemallaan paikalla latwaansa kohti korkeutta kohottaa, missä syrenien sulotuoksu täyttää kewätkesäisen ilma, ruusut owat kukista lumiwalkoiset, kowasti kilpaillen pihlajalehtisen angerwon kukkapaljouden kanssa. Wirkistäwää on siinä istahtaa käytäwän wiereiselle istuimelle, silmän siirtyessä hautakumpujen kukille. Näin on laita m. m. Karjalohjalla ja Sammatissa. Mutta haluatko kuulla ikihonkien huminaa, wiiwähtää jättiläiswaahterain alla, syrenien siimeksessä, wierellä walkowartisen koiwun, toiwotko kohtaawasi kymmeniä, satoja hellien käsien hoitamia hautakumpuja, joissa kukat waihtelewat waatimattomasta kannusruohosta ja kehäkukasta useimpiin kaswihuoneiden hoidokkaisiin saakka, missä williwiini armaasti graniittia kietoo, niin käy Lohjan hautausmaalla. Saattaahan niitä olla yhtä hywin hoidettuja, yhtä kauniita, minulta näkemättä jääneitä, muuallakin. Mutta ani harwassa ne lienewät wielä, ja siksi nämät wain esimerkiksi esittelen.
Kauniita owat suurkaupunkiemme kalmistot ja usean pienenkin, mutta on hoitamattomiakin monta.
Toisin on suurissa ja pienissäkin siwistysmaissa. Niissä owat wainajien lepopaikat, „Jumalan pellot", kuten saksalainen niitä kauniisti nimittää, ihania yrttitarhoja, joihin niin mielellään menee ja jossa wiihtyy. Ne ikäänkuin kutsuwat ihmiselämän aherruksessa ja pauhinassa wäsähtänyttä lepäämään hetkisen siellä lähellä äitiä, isää, siskoa, weljeä tai muuta omaista armasta, jotka nukkuwat nurmen tai kukkakummun kauniin katoksen alla. Ne owat „hiljaisia kammioita", joissa aatteet pyrkiwät kohti korkeutta kohoamaan sen luokse, joka kaikelle kaswun antaa. Jälkeenjääneet tahtowat kuolleitten kotia hywin hoitamalla osoittaa muistawansa mennehiä, joiden töitten hedelmiä he nauttiwat.
Haluammeko me suomalaiset edelleen olla kuin kiittämättömät lapset, jotka äitinsä armauden ja isänsä hellän hoiwan olemme unohtaneet?
Sitä emme olekkaan, mutta ehkäpä moni ei ole tullut ajatelleeksi, että olemme tuonen tupaan menneiden muistollekin welkaa, ja että sen welan maksamismuotoja on hywä hautausmaittemme hoitokin. Mutta me emme edelleen tahdo welallisiksi jäädä. Ei, waan me kaunistamme kalmistomme kewäisten kiireitten uhallakin tai syksyn saapuessa riennämme lapiot ja ojanuorat kädessä jonkun asianymmärtäwän johdolla hautausmaalle, ja'amme sen sopiwiin alueisiin, wedämme suorat käytäwät nuorillamme, luomme mullan maille, kuopat tasoittaen ja käytäwille panemme puhdasta hiekkaa. Kun maille sitte heinänsiementä kylwämme, niin nousee, ellei se aiwan paljasta hiekkaa ole, niille kaunis nurmi, mutta ellemme sitäkään saa, niin sittekin jo näyttää tuo käytäwien ympäröimä maa entistä kauniimmalta, erittäinkin kun liiat puut poistamme, kauniimmat jälelle jättäen. Tai missä ei ensinkään ole, sinne männyn, kuusen, koiwun, waahteran, lehmuksen, jalawan tai jonkin muun puulajin taimia istutamme. Ihmeeksemme huomaamme, ettei tämä „talkoo", jonka esim. kunnan edistysseurat woisiwat toimeenpanna, niin tawatonta työtä waatinutkaan. Ja muutamassa hetkisessä kesällä esim. suntio nousewat rikkaruohot käytäwiltä käytäwäraudalla katkaisee sekä joskus ensi alussa istutettuja puita kastelulla wirwoittaa.
Omaisten haudalle me tuomme kuorman pari multaa ja sitte kukat istutamme kukin mielensä ja mahdollisuuksiensa mukaan. Monasti on halpahintainen kukka kalliita kauniimpi. Ainahan sitä sitte kirkonkylään sen werran asioita on, että niitä istutuksiaan hoitamassa käwäisee, ellei tahdo antaa kenellekään kylässä hoidettawaksi.
Ihmeeksemme huomaamme pian, miten ihanaksi muodostuukaan ennen niin kolkko kalmisto. Teemmepä wielä sen hawainnon, että hautausmaahan järjestyksessä, oikein kartan mukaan haudatessa mahtuu niin paljon enemmän kuin ennen, jotta kannattaisi moisen järjestelytyön rahallakin teettää.
Hywin hoidetulla hautausmaalla osoitamme matkamiehellekin kunnioittawamme wainajiamme, omaisiamme ja ystäwiämme, ja tahtowamme sillä palkita heille sen, mitä owat hywäksemme tehneet.
Kaarlo Wanamo.
Lähde: Kansanvalistusseuran kalenteri 1918, s. 162-165.