Hautauspäivä

Hautauspäivä. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén

Mikä meille juhla suurenmoinen

aavistavin puuhin saapunee?

Akkunoiss’ on verho lumenmoinen:

suruko noin päivää piileilee?

Vaiko riemuita nyt tässä suodaan?

Kukat, lamppuin loisto tiennee sen.

Häät on: katso, vihkituoli tuodaan.

Ei, ne tuo jo morsiusvuotehen.

Nuodeneidot hellin mielin kantaa –

kyynel heill’ on silmäinsopissaan –

riisuttua nuorta morsianta;

hiljaa vuoteellen hän lasketaan.

Koristuksittakin puolellensa

silmät, sydämet hän houkuttaa.

Hän jo nukkuu, eikä sulhasensa

tuosta keltään viittausta saa.

Minäkö saan sulho olla hällä,

kun – kas! – vihkisormuksenkin sain?

Jumala! min näen? Samat tällä

sormuksell’ on nimet molempain...

Enkelin, min löysin alla taivaan,

sormeen kerran riemuin panin sen.

Onneni mä luulin vahvaks aivan:

unena se haihtui häviten.

Uneksinko taas? Tuo vuoteellansa

on mun kadotettu armaani.

Ah, jo itkin hänen kuoloansa –

muodossaan hän tuossa nukkuupi!

Iloni, kun kaunoisen sain armaan,

suruni, kun hänet menetin,

uniko vain oli? Nytkö varman

tarkoituksen vasta saavutin?

Niin, mä näen: häämme tässä tullee.

Niin, jo juhlakellot kuulla voin.

Herää, armas! Kätes anna mulle,

miten lupasit, mun morsioin!

Herää! Kuule! Seuraa saapuu kyllä;

onnemme se tahtoo todistaa.

Mitä! Joukko surupuku yllä

saapuu häihin? – Tiedän, tiedän! Haa!

Vaivatun, oi, kärsikäätte harhaa! –

Pitäkää kans auki, jotta saan

vielä nähdä ystäväni parhaan

hymyilevän puhtaudessaan.

Sielunsa – mi katsehesta koitti,

minne hyvänsä hän katseen loi,

ja mi tietämättään mielet voitti –

ei mua vastaa, ei mua nähdä voi.

Paenneesta varjo vain on vielä

jäljellä – pois sekin raastetaan!

Vaan se siemen, min saa maa, se siellä

kukkaan puhkeeva on uudestaan.

Tämä jäännös mykkä, jähmettyvä

nousee taas ja on taas armahain.

Siinä toivossa vain on mun hyvä

elää, kuoliakin, oi, Jumalain!

Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.