Hautojen luona

Hautojen luona. Kirjoittanut Hilja Tamminen

Astun aatoksissa ahon laitaa.

Kuuntelen kun hongan latvat soittaa.

Silmä keksii oudot hiekkakummut,

toisilla jo nurmi vihannoittaa,

aukee tulipuna liljain ummut.

Kaikki hajallaan on ilman aitaa.

Kunnioittain painan alas pääni.

Hautakumpuja ne vainajien,

jotka hirmuvallan kosto kaatoi,

työn ja vapauden sankarien,

jotka tätä maata ennen raatoi. –

Kaikuu kummun alta outo ääni.

Sanat kuuluu: »Veri vaatii verta!

Sopua ei synny eikä rauhaa,

konsa konnat kostamatta kulkee!

Luumme lepoa ei tunne lauhaa,

hautammekin häväistä he julkee!

Saavuttakoon kosto heidät kerta!»

Kylmät väreet kulkee selkää pitkin.

Oman verenikö ääntä kuulen,

vaiko viestin vainajien noiden?

Oisko suhinaa se kevättuulen,

haasteloa metsän haltioiden?

– Kotiin kuljin; itsekseni itkin.

Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.