Heikille’

Heikille’. Kirjoittanut Klaus Kemelli

Kaatu aika kahtajalle’,

kahen puolen puoli-yötä;

tasan vaihtu öinen varjo,

tasan talvinen pimiä.

Ei se sovi’ eileseksi,

eikä tämän-päiväseksi,

onhan molemman välillä,

kumpasenkin vaiheella.

Sillon räjähys romahti,

äkki-paukahus ärähti,

pitkästä Pimentolasta,

paki Pohjasen periltä:

Seinät säikky, nurkat notku,

kurki-hirret kukersivat,

viti vinku, lumi parku,

aito-hanget huokasivat,

jänkät jäiset järähtivät,

korvet kolkot tömähtivät,

vuoret varmat voihkasivat,

Taivaan napakin narahti.

Karhu köntti kontillensa,

käänty siitä kyljellensä,

kyljellensä toisellensa,

vaipu vasemmaisellensa.

Itte Kevä’kin ihana

kuuli kumman kumahuksen

läpi uni-uutimensa,

läpi hyisen huppusensa,

läpi vaippansa yheksän;

naurahteli nähesänsä

uusia uni-näköjä

vainioista vihannoista,

suojuksista sulosista,

leutosammista lehoista.

Mikäs pani paukahuksen,

tämän mietti möykähyksen,

tämän tammojen kuhinan? –

Vanhat vastaten sanovat,

sanan-parresa puhuvat:

”Taittupa ennen talven selkä,

”paukahti pakkasen kylki,

”Heikin tullen hettehelle’.

Sulle’ lauluni latelen,

Heikki herttanen itikka,

teräs-kouranen kurikka!

Sinä taitit talven seljän,

talven seljän, tuiskun turkin,

pakkasen vihan väsensit.

Nyt on toivo taaskin saaha’

kerran keväintä kätellä’,

kukka-hattua halailla’.

Siismä toivotan sinulle’

Korpin iän, kotkan siivet,

Karhun voiman, miehen mielen,

teräs-kangen terveyyen,

hauvin ratki raittiuuen,

muurahaisen talvi-muonan,

mettiäisen mesi-leivän! –

[Klaus] K[Eme]–LLI.

Lähde: Oulun Wiikko-Sanomia 12.2.1831.