Heikin ja Mikon kesämuistelmia

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Heikin ja Mikon kesämuistelmia.

Kirjoittanut Immi Hellén


Oli toveri meillä kesämailla,
kun pihlaja kukki:
pien’ valkea vallaton kilipukki,
mi viel’ oli partaa ja sarvia vailla,
Ja yhtenen vei meitä seikka jo sekin,
kun laps’ oli kili juuri kuin mekin.
Se oli niin veikeä hulivili
se pikkuinen kili.
Me pistimme leipää sen samettisuuhun.
Vaan ah, se vikkelä, viisas kili
oli kytketty pitkällä narulla puuhun.
Ja väliin se runkoihin kiersi sen narun,
ja kiristi kaulaa.
Me kuulimme silloin surkean parun
ja heti me juoksimme nurmikkopaulaa
kilimme luokse.
Sen hellien päästimme pälkähästä,
ja se oli hauskaa ystävästä.
Sen säästää tahdoimme kaikesta pahasta.
Sen ystävyyttä
me emme hukkaisi kullasta, rahasta.
Se kallis olisi meille aina.
Vaan sitten muuanna lauantaina
me lähdimme takaisin kaupunkihin.
Ja kili se jäi niin yksin, yksin...
Oli ikävä asti kyynelihin.
Ja nyt se on navetan karsinassa,
ah, muistaako meitä?
Kenties se on paikassa ahtahassa
pikkuinen polo.
Oi, jospa sen kesällä kohdata saisi,
kun pihlaja kukkii!
Mutta se olis vasta seikka nolo,
jos kilistä tullut on suuri pukki.

1928.


Lähde: Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja: Suomen pojille ja tytöille omistettu. Valistus, Helsinki.