Heikin paapatus Paavolle vuonna 1859

Heikin paapatus Paavolle vuonna 1859. Kirjoittanut Johan Léman

Heikki Paavolle puheli,

Itku silmissä saneli,

Haasti seikkoset somahat

Paapatellen päiviällä.

Heikki huokailen syvästi,

Valitellen voimiansa,

Vuoden vaiheita kovia,

Noita Paavolle pakisi

Syämmellä surkialla

Murretulla muodollansa,

Äänen sorretun säveillä:

Eivät oo ajat kuin ennen,

Eivät mulle mieluisammat,

Vuodet vankalla ajalla.

Mennyt on muinonen aika,

Nyt on aika aivan toisin

Mullin mallin muuttununna:

Ilmat ihan lauhkioita,

Sataa vettäkin väliten,

Jotta rattaat rippasevat

Kulkevien kauhtanoille,

Nutun korjan kauluksille,

Nuorten neitosten nutuille.

Muistanetkos muinasia;

Ennen kylmi kynsiämme,

Pahoin pakkanen paleli,

Jääti sormet siirrollensa,

Nenät poltti nuorisolta,

Jalat vanhoilta vatersi

Pakkanen Pukurin poika

Pohjolan pimiöillä mailla.

Silloin hongat halkeilivat,

Kuuset räiskyit kankahilla,

Männyt paukkuivat mäellä,

Järisivät rahka-jängät.

Metsät melusta tärisit,

Jalan alla kanki karskui.

Paikat paukkuivat isosti,

Nurkat jyristen järähit.

Minä silloin mielissäni

Saatin taittaa talven seljän

Rusahuttaa rungon poikki,

Suuren rätinän rymyllä.

Tänä vuonna ei taittununna,

Taittununna toivokseni

Rätinällä, räiskymällä,

Vaihtununna vanha aika,

Suuren voimani väellä.

Meni poikki sitkallensa

Niinkuin ruoma rahkimessa

Ilman rätinän remutta

Heikin hävyksi pahaksi.

Taittui tavalla pahalla

Selkä tolvelon tolalta

Tuolta Tammelan pojalta,

Josta joudun juorun alle,

Monen miehen moitinnaksi,

Puheeksi poika-kavetten,

Että en ole enää

Tuhat vuotten voimissani

Talven selän taitannossa;

Tuo sydäntäni syteepi

Pahoin päätäni paneepi

Veden silmistä vetääpi.

Mitäs Paavali pakiset,

Ystäväiseni parahin? –

Tuohon Paavali pakisi.

Valitteli voivotellen,

Vastas vaka sen sanasen:

Niin on meiltä mahti mennyt,

Kylmän voima nyt vähennyt,

Yli päämme lentänynnä

Tuolle tunturein tiloille,

Kaukolaisten kankahille.

Maan piirien perille.

Vielä Paavo nyt vihastui

Äyhkäs äänellä kovalla:

Vielä on minunkin vuoro,

Että palkitsen pahuuden,

Otan tuiskun turvakseni

Kovan myrskyn kumppaliksi,

Pyryn tuiman puolelleni,

Lumen lentävän mukaani,

Veljet vinkurin kylästä.

Jotk’ ovat kiusana kylillä

Poika parvilla pihalla,

Vielä muullakin väellä,

Että on elossa Paavo

Paras pyryn pyörittäjä,

Vielä vanhassa tomussa,

Väkevänä voimakkaana.

Lumet kiskon liikkehelle,

Henget seulon seinuksille,

Aitovierihin asetan

Kovin koviksi mäjiksi.

Tähän loppui Paavon juttu,

Jota Heikkikin hyväili.

Paavo kättä kapsahutti,

Heikin koproa pusersi,

Käski kävellä tykönsä,

Vielä sanoi viimiseksi:

Elä terveenä toveri,

Tule minun tulilleni,

Kuluttua viikon kahden,

Lähtään kynttilän kylille

Juhla-juominkiin jalohon;

Tässä erkanit toverit

Kumpikin kotiin käveli

Mielellä hyvällä.

[Johan] Léman.

Lähde: Oulun Viikko-Sanomia 5.2.1859.