Heikin paapatus Paavolle vuonna 1859

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Heikin paapatus Paavolle vuonna 1859.

Kirjoittanut Johan Léman


Heikki Paavolle puheli,
Itku silmissä saneli,
Haasti seikkoset somahat
Paapatellen päiviällä.
Heikki huokailen syvästi,
Valitellen voimiansa,
Vuoden vaiheita kovia,
Noita Paavolle pakisi
Syämmellä surkialla
Murretulla muodollansa,
Äänen sorretun säveillä:
Eivät oo ajat kuin ennen,
Eivät mulle mieluisammat,
Vuodet vankalla ajalla.
Mennyt on muinonen aika,
Nyt on aika aivan toisin
Mullin mallin muuttununna:
Ilmat ihan lauhkioita,
Sataa vettäkin väliten,
Jotta rattaat rippasevat
Kulkevien kauhtanoille,
Nutun korjan kauluksille,
Nuorten neitosten nutuille.
Muistanetkos muinasia;
Ennen kylmi kynsiämme,
Pahoin pakkanen paleli,
Jääti sormet siirrollensa,
Nenät poltti nuorisolta,
Jalat vanhoilta vatersi
Pakkanen Pukurin poika
Pohjolan pimiöillä mailla.
Silloin hongat halkeilivat,
Kuuset räiskyit kankahilla,
Männyt paukkuivat mäellä,
Järisivät rahka-jängät.
Metsät melusta tärisit,
Jalan alla kanki karskui.
Paikat paukkuivat isosti,
Nurkat jyristen järähit.
Minä silloin mielissäni
Saatin taittaa talven seljän
Rusahuttaa rungon poikki,
Suuren rätinän rymyllä.
Tänä vuonna ei taittununna,
Taittununna toivokseni
Rätinällä, räiskymällä,
Vaihtununna vanha aika,
Suuren voimani väellä.
Meni poikki sitkallensa
Niinkuin ruoma rahkimessa
Ilman rätinän remutta
Heikin hävyksi pahaksi.
Taittui tavalla pahalla
Selkä tolvelon tolalta
Tuolta Tammelan pojalta,
Josta joudun juorun alle,
Monen miehen moitinnaksi,
Puheeksi poika-kavetten,
Että en ole enää
Tuhat vuotten voimissani
Talven selän taitannossa;
Tuo sydäntäni syteepi
Pahoin päätäni paneepi
Veden silmistä vetääpi.
Mitäs Paavali pakiset,
Ystäväiseni parahin? –
Tuohon Paavali pakisi.
Valitteli voivotellen,
Vastas vaka sen sanasen:
Niin on meiltä mahti mennyt,
Kylmän voima nyt vähennyt,
Yli päämme lentänynnä
Tuolle tunturein tiloille,
Kaukolaisten kankahille.
Maan piirien perille.
Vielä Paavo nyt vihastui
Äyhkäs äänellä kovalla:
Vielä on minunkin vuoro,
Että palkitsen pahuuden,
Otan tuiskun turvakseni
Kovan myrskyn kumppaliksi,
Pyryn tuiman puolelleni,
Lumen lentävän mukaani,
Veljet vinkurin kylästä.
Jotk’ ovat kiusana kylillä
Poika parvilla pihalla,
Vielä muullakin väellä,
Että on elossa Paavo
Paras pyryn pyörittäjä,
Vielä vanhassa tomussa,
Väkevänä voimakkaana.
Lumet kiskon liikkehelle,
Henget seulon seinuksille,
Aitovierihin asetan
Kovin koviksi mäjiksi.
Tähän loppui Paavon juttu,
Jota Heikkikin hyväili.
Paavo kättä kapsahutti,
Heikin koproa pusersi,
Käski kävellä tykönsä,
Vielä sanoi viimiseksi:
Elä terveenä toveri,
Tule minun tulilleni,
Kuluttua viikon kahden,
Lähtään kynttilän kylille
Juhla-juominkiin jalohon;
Tässä erkanit toverit
Kumpikin kotiin käveli
Mielellä hyvällä.

[Johan] Léman.


Lähde: Oulun Viikko-Sanomia 5.2.1859.