Heikki

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Heikki.
(Mukaelma).
Kirjoittanut Heinrich Heine


I. Heikki ja Vaina.[muokkaa]

Heikki.
Sylissä sulon Vainan
Kuink’ lepo on iloista!
Ja kauno silmihinsä
Katsella kuink’ suloista!
Ah, yksin ennen Heikki
Sai olla mailmassa.
Sydämess’ lempi sykki:
Hän hellästi halailla
Mailman kaiken tahtoi.
Vaan kylmä jää vetäysi
Harmahan sydämeensä. –
Kuin Vainan kaunis silmä
Katsahtaa Heikin silmään.
Rinnasta jää sulaapi
Ja lämmin taas on sydän.
Ah, Vainan kauno silmiin
Katsella kuink’ suloista!
Vaina.
Jos Heikki haluaapi
Katsella Vainatansa,
O, eikö Heikin silmää
Taas Vaina rakastaisi.
Mäessä vihanassa,
Haudassa kukkain alla
Lepäisi Vainan ilo.
Ja kyynelistä silmät
Olj Vainan sokeutunna.
Ah, silloin Vainan silmiin
Iloiten Heikki katsoi,
Ja kyynel-huntu haihtui
Silmistä suruisista;
Sylissä Heikin taasen
Hän löytääpi ilonsa.
Sydämmel’ lempivällä
Kuink’ lepo on iloista!

II. Vainan nukutus virsi.[muokkaa]

    Sylihin Vainasi
Silmä kirkas viihdy,
Huntuhun painu jo,
Hymyillä noin et saa!
Vainan sulo neiti,
    Hymy pois.
    Keväen kukoistaissa
Kerran kaks kaunokaista
Silmeä sädehtiväistä
Vainan silmihin loivat
Valhe-valonsa viekkaat!
Vainan kauno kukka
Viihdy, ah! viihdy jo.
Riemu-elos sulje
Hentohon kupuhun.
Hymyillä, ah! et saa.
Vainan sulo neiti,
    Hymy pois.
    Silmeä sädehtiväistä
Vainan silmihin loistit.
Kerran kaks huulta suikki
Huulille Vainan suuta.
Kärmeen olit ne, käärmeen!
Vainan sulo riemu
Viihdy, ah! viihdy jo.
Vait, kuin suru nukkuu
Polville ilomme,
Uinu sinäkin nyt,
Vainan sulo riemu.
    Uinu nyt!
    Unen vienon peittoon
Vajookos silmäiset,
Hiljaan sydänkin Vainan
Sumuhun sielun vaipuu.
    Nuku hiljaan, ah! nuku.

III. Heikki ja Hanna.[muokkaa]

Heikki.
Vieressä puolisonsa
Ja seppel’ otsallansa,
Miks’ei iloitse Hanna?
Miks kyyneleissä silmät?
Hanna.
Oi Heikki, Hannan ilo,
Sa aino, Hannan onni!
Emoaan Hanna muistaa,
Suloa äitiänsä.
Heikki.
Puolison lempi poistaa
Miks’ suruas ei taida?
Sylissä eikö Heikin
Kuollut saa unhouttua?
Hanna.
Oi Heikki, autuaana
Ma lepään rinnoillasi! –
Vaan äidin synkkä satu
Ei haihdu muistostani.
Heikki.
Sydämmeheni heitä
Suloinen, karvas kaihos.
Kerro se satu kuolleen
Sulon, ihanan äitis.
Hanna.
Rinnoilla rakkahansa
On äitinkin levännyt,
Vaan syksyn tullen karkas
Isäni kylmä luotaan.
Heikki.
Oi Hanna, armaan äitis
Mik’ oli nimi sulo;
Ja miksi kylmä isäs,
Armoton kutsuttihin?
Hanna.
Hymyilen, surren, Vaina
Olj armaan äitin nimi,
Ja vaimos tyly isä
Nimesi, Heikki, kantaa.
Heikki.
Oi Hanna, synkkä satu:
Se sydäntäni polttaa
Ja hirmu aave säihkyy
Sieluni synkän yössä,
Nyt lausu, Hanna, lausu:
Mit’ antoi armas äiti,
Muistoksi kovan isän,
Surusi lievitteeksi?
Hanna.
Isäni armottoman
On sormus sormellain,
Äitini kyyneleillä
On kulta kastettunna. –
Vaan Heikki, miksi kasvos
Noin kalpenee ja miksi
Sun silmäs valo tummuu,
Ja syvät tuskat kuiskuu
Huulilt’ vapisevilta.
Oi, tule Hannan viereen,
Sun tuskas Hanna jakaa,
Ja suru leimuaapi
Hannanki sydämmessä! –
Et kuule mua Heikki!
Turhaan rukoilee Hanna!
Muu Jumala! hän rientää
Vaan raivomielisenä
Nyt synkän yön sydännä
Pois Hannasensa luota!
Oi Heikki! Heikki! Heikki!
Tuu Hannas luokse jälleen!

IV. Meri.[muokkaa]

Ah, myrsky se pauhaa nyt pinnalla veen
Ja aallot ne kuohuen vaipuu mereen,
Ja tuuli vaan vinkuupi aaltojen päällä
Ja pilvetkin synkkänä kulkevat yöllä.
Oi kuinka ne lainehet kauheesti lyö
Ain’ kallion kylkeen, ja pimee on yö.
Ja korkeella kallion reunalla seisoo
Mies, mielessään synkkänä kuohua katsoo.
Ja aalto kuin latvansa kallioon toi,
Niin katsoja itsensä merehen loi. –
Ja meri sen nieli, ja kuohu sen peitti!
Vaan aalto se kuohunsa edelleen heitti!

H. Virtanen.


Lähde: Tapio 17.8.1867, 7.9.1867, 14.9.1867, 21.9.1867.