Heinrich Heine sosialistina
| Heinrich Heine sosialistina. Kirjoittanut Edvard Valpas-Hänninen |
Viime joulukuun 13 p:nä oli kulunut 100 vuotta tuon ylistelyn ja ihaillun runoilijan syntymästä. Tavallisuuden mukaan vietettiin muistojuhlia ja muisteltiin runoilijan elämän työtä. Eräs Saksan lehti on kosketellut Heinen suhdetta sosialismiin. Heine ei kuulunut, kertoo lehti nimellisesti sosialistiseen puolueeseen, mutta vapaus, jota hän tarkoitti elämässä noudatettavaksi, oli tämäntapainen kuin sosialistien päämääränä oleva. Suorasanaisissa kirjoituksissaan tunnustaa hän selvästi, että sorrettujen köyhien, joilta kaikki omaisuus riistetään, vapauttaminen on hänen ihanteenaan. Sen vuoksi ei hän täysin sydämmin tyytynyt porvariyhteiskuntaan, vaan ivaili ja ruoski yhtä voimakkaasti rahaylimystöä kuin heimoylimystöä.
Hänen aikanaan oli omistava luokka syystä kyllä – aina asemansa menettämisen pelossa ja kääntyi – säilyttääkseen etujaan – noudattamaan jonkunlaista näennäistä kohtuutta sanoissaan ja lupaili pysyä kultaisena keskitiellä teoissaan. Semmoisen kilven suojassa, joka muistuttaa meidän vapaamielisiä muutamissa suhteissa, kasvoi kuitenkin yhä sydämetön rahaylimystö. Heine ilmaisi koko vastenmielisyytensä sitä kohtaan hyvin usein ja samoin epäilyksensä, joka oli totta, että ainoastaan vanhan sorron muoto ja nimi muuttuu, mutta ihmisten ihanteelliset pyrinnöt saavat porvaristossa vähemmän suojaa kuin rajoittamattoman yksinvallan aikana. Tasavallassa ihasteli hän ainoastaan niiden innostunutta asiaansa antautumista, mutta ei omaksunut niiden uskoa, että onnellisen yhteiskunnan syntyminen oli seuraus ainoastaan valtiollisten muotojen muuttumisesta. Hallitusmuoto oli hänestä vain lumouksen ulkonainen puoli, joka ei semmosenaan ratkaissut sisäisiä kysymyksiä.
”Nämä kysymykset”, kirjoitti hän, ”eivät koske muotoja eivätkä henkilöitä, vaan kansan aineellista hyvinvointia. Hengen kaikkeutta tunnustava uskonto oli hyödyllinen ja tarpeellinen, niin kauvan kuin suurin osa ihmisiä eli kurjuudessa ja tarvitsi taivaallista lohduketta. Mutta sen jälkeen kuin teollinen ja taloudellinen edistys on tehnyt mahdolliseksi ihmisten tuhoutumisen köyhyydestä ja onnelliseksi tulemisen maan päällä, sen jälleen – te ymmärrätte minua. Ja ihmisten tulee ymmärtää meitä, kun sanomme heille, että he tästä lähin voivat joka päivä syödä härän lihaa perunain sijaan ja tehdä työtä vähemmän, mutta tanssia enemmän. Uskokaa, ihmiset eivät ole mitään aaseja.”
Materialistinen historian käsitys oli aavistuksellisesti jo v. 1833 siten vaikuttanut Heineen. Luontainen yhtäläisyys liitti hänet myöhemmin tuon historiallisen maailmankäsityksen tieteelliseen järjestäjään, sosialismin isään Karl Marxiin. Heistä molemmista tuli hartaat seurustelijat.
Lontoossa ollessaan oppi hän omin silmin näkemään, että yhteiskuntalaitokset kuvailivat aikansa yhteiskunnallisia vastakohtia. Näistä vastakohdista on hän kirjoittanut sattuvia kuvauksia.
- Nyt viha kiehuu rinnassa,
- kun näkee rahasieluja
- taas aivan hyvin voinnissa
- ja sametissa konnia,
- myös samppanjassa rypevän
- ja kultavaunuin vierivän,
- vaan joukkoon nälän uhrien
- niin ylpehinä katsellen,
- ja kurjiin, kutka viimeisen
- vie paidan haltuun herrojen –
- panttilainastoon, lauloi hän.
Näitä vastakohtia ymmärtäen ja ajatellen tuli Heinestä mieleltään sosialisti. Väitetään, ettei hän kääntynyt sosialismiin oman luokka-asemansa vuoksi, ei kehityskulun selväpiirteisen käsittämisen vaikuttamana, että pelkästä köyhiin kohdistuvasta myötätuntoisuudesta, vaan kaunoaistillisen makunsa johtamana. Selitetään yksinomaisesti, että hänen estetilliselle tunteelleen oli vastenmielistä ja alentavaa yhteiskunnallisen kurjuuden kansan osain välisen kuilun olemassa olo aikana, josta hän myöhemmin tiesi laulaa:
- Maan päällä on leipää tarpeeksi jo kaikille ihmisille,
- on ruusuja, myrttejä hauskeeksi ja kauneutta kaipaaville.
Vaan sen kokonaisen ihannekuvan särki juuri synkkä luokkaero, toisten ryöstö, taistelu, sorto köyhyyteen, joten esteettinen tunnetta ja mielikuvitusta vastaava kokonaisuus meni sirpaleiksi elämän todellisuudessa. Tätä oli yltäkyllin hänen nähtävillään, kun hän oli tilaisuudessa elämään porvarillisten raharuhtinaiden lähellä. Sitä vastaan soti hän lauluillaan, joista säkeet ”yltäkylläisestä hyveestä ja maksukykyisestä moraalista” ovat erityisesti kuvaavia ja muistiin jääneitä. Sosialistille Lasallelle kirjoitti hän: ”rahafaaraoiden sydämmet ovat niin paadutettuja, että pelkkä tuskilla ja vaivoille uhkaaminen ei tepsi. Niiden ihmisten täytyy tuntea tuskia ennenkuin uskovat niitä oleviksi ja luopuvat itsenäisyydestään”. Samalle sosialistille mainitsi hän elämänsä työn vaikutuksesta: ”Teihin verraten olen minä vain kaino kärpänen”. Sillä ei hän kuitenkaan todistanut oman kykynsä tuntemattomuutta, vaan päinvastoin ymmärrystä, että runoilijan tulisinkaan laulu ei riitä katkomaan kapitalismin kiinnekoukkuja ja nostamaan sitä saranoiltaan, vaan että tarvitaan syvien rivien järjestymistä välttämättömään vapautustaisteluun, jossa työssä Lasallen tapainen agitaattori tekee enemmän kuin parastaan runoilija.
Mutta materialistiseen historian käsitykseen ei hän täydellisesti osannut sulautua, kun luotti liiaksi näkyviin yksilöllisiin vaikuttamiin. Saksalaisia kommunistisia johtajia luki hän sen liikkeen pystyssä pitäjiksi. ”Ne ovat epäilemättä Saksan kelvollisimpia päitä ja liikevoimaisimpia luonteita. Nämä vallankumouksen tohtorit ja niiden päättelijäät oppilaat ovat Saksan ainoat miehet, joissa on elämän sisältöä ja joille kuuluu tulevaisuus”, kirjoitti hän talvella 1854. Niissä sanoissa oli paljon liioiteltua, mutta omistettuina Marxille, Engelsille ja Lasallelle, todistavat ne, että Heine sielultaan ja mieleltään oli aikansa sosialismiin taipuva, uskoi sosialismin helmasta kohoavan uuden sopusointuisen, esteellistä makua tyydyttävän yhteiskunnan. Ja semmoisena jääköön hän meidän muistiin.
Lähde: Työmies 20.12.1899.