Helgelannin sankarit: Ensimmäinen näytös

Wikiaineistosta
Helgelannin sankarit Ensimmäinen näytös.
Helgelannin sankarit
Kirjoittanut Henrik Ibsen
Toinen näytös


(Korkea rantamaa, joka jyrkkänä äyräänä perältä sattuu mereen. Vasemmalla maja, oikealla tuntureita ja havumetsää. Kahden sotalaivan mastot näkyvät lahdella; kaukaa oikealta luotoja sekä korkeita saaria; meri rauhattomana aaltoilee; on talvi, myrsky- ja kova pyry-ilma.)

(SIGURD tulee alhaalla, rannalta laivoistaan, puettuna valkoiseen mekkoon hopea-vöineen, siniseen kappaan, kapeat metallivanteet säärien ympärillä, karvaiset kengät, teräs-lakki, sivulla lyhyt miekka. ÖRNULF näyttäikse samassa ylhäällä tunturien välissä, puettu tummaan lammasnahkaiseen takkiin, rinta-verhoon ja rauta-säärystimiin, sekä karvaisiin kenkiin, hartioilla ruskea sarka-kaapu, jonka päänpeite on vedetty teräs-lakin ylitse, jotta osa kasvoista peittyy. Hänellä on uljas sankarin vartalo, pitkä valkoinen parta; hän on vanha, selkä vähän köykistynyt; aseina hänellä on ympyriäinen kilpi, miekka ja keihäs).

SIGURD (astuu ensin esiin, katselee ympärilleen, huomaa majan, kiirehtii sen ovelle, jota koettaa auki murtaa).

ÖRNULF (huomaa sen tuntureilta, hämmästyy nähdessään Sigurdin, näkyy tuntevan hänet, astuu alas, huutaa):

Väisty, rosvo!

SIGURD (kääntyy, kädellään pitäen kiini miekan kahvasta). Nyt ensikerran elossani, jos niin tekisin!

ÖRNULF. Sinun pitää, täytyy! Minä tarvitsen tuon majan yö-suojaksi vilustuneille miehilleni.

SIGURD. Ja minä uupuneelle vaimolle.

ÖRNULF. Minun mieheni ovat arvoisammat, kuin sinun vaimosi.

SIGURD. Siis ovat Helgelannin metsä-rosvot erinomaisessa arvossa!

ÖRNULF (Keihästään kohottaen). Tuon sanan saat sinä kalliisti maksaa.

SIGURD (miekkansa vetäen). Nyt, ukko, käy sun huonosti!

(Örnulf hyökkää Sigurdia vastaan, Sigurd puolustaikse).

(DAGNY ja Sigurdin miehiä rannasta; ÖRNULF’IN KUUSI POIKAA tuntureilta, oikealta).

DAGNY (vähän edellä, puettu punaiseen hameesen, siniseen kaapuun ja pääpeitteesen, huutaa):

Tänne kaikki Sigurd’in miehet! Isäntäni ottelee oudon kanssa!

ÖRNULF’IN POJAT. Ukon avuksi! (astuvat alas).

SIGURD (miehilleen). Olkaa alallanne; kyllä tulen yksinäni toimeen.

ÖRNULF (pojilleen). Antakaa mun taistella rauhassa! (ahdistaa Sigurdia). Vertasi mä tahdon nähdä!

SIGURD. Näet ensin omasi! (haavoittaa häntä käsivarteen, jolta keihäs putoo).

ÖRNULF. Sepä sankari-lyönti, retkeillä!

Miehekkäästi miekkaas
Käytät, kunnokkaasti;
Sigurd väkevänkin
Häpeään saat asti!

SIGURD (hymyillen). Siis on häpeä hänelle kunniaksi.

ÖRNULF’IN POJAT (hämmästyksellä). Sigurd! Sigurd väkevä!

ÖRNULF. Mutta terävämmin sattui lyöntis sinä yönä, jona multa tyttäreni Dagnyn ryöstit (heittää pään-peitteen niskoilleen).

SIGURD MIEHINEEN. Örnulf vuonoilta!

DAGNY (iloisesti, vaan kuitenkin vähän levottomasti). Isäni ja veljeni!

SIGURD. Astu taakseni.

ÖRNULF. Tarpeetonta (läheten Sigurdia). Minä tunsin sinut heti, kun sun näin, senvuoksi aloinkin taistelun; koettaa tahdoin, oliko perää huhussa, joka kertoi sinun olevan uljahimman sankarin Norjan-maassa. No, nyt rauha ja sopu välillämme olkoon!

SIGURD. Paras olisi, jos niin olla voisi.

ÖRNULF. Tuossa käteni! Sinä olet uljas urho; niin jykeviä lyöntejä ei vielä kukaan ole Örnulf-vanhuksen kanssa vaihtanut.

SIGURD (puristaa hänen tarjottua kättään). Olkoon se viimeinen miekan-lyönti meidän välillä. Ja nyt tuomitse itse asia, joka välillämme riidassa ollut on, tyydytkö näihin ehtoihin?

ÖRNULF. Tyydyn, ja pian kiista päätetään. (toisille) Niin tietäkää siis kaikki, mistä kysymys on. – Viisi talvea sitten oli Sigurd ja Gunnar Herse viikinki-retkillään Islannissa, ja oli heillä olopaikkansa lähellä minun taloani. Silloin ryösti Gunnar kasvate-tyttäreni Hjördis’in; vaan sinä, Sigurd, otit oman lapseni, Dagny’n, ja purjehdit pois hänen kanssaan. Siitä ryöstöstä tuomitsen sinun maksamaan sakkoa kolmesataa hopeassa, ja sillä olkoon paha työsi sovitettu.

SIGURD. Helpot ovat ehtosi; mainitut kolmesataa suoritan, lisäten niihin vielä silkkikaapun; se on lahja Englannin Aedhelstan-kuninkaalta ja niin hyvä, kuin Islannissa koskaan käytetty on.

DAGNY. Oikein, uljas isäntäni; vasta nyt on mieleni rauhainen! (puristaa isänsä ja veljensä kättä, puhuttelee heitä hiljaa)

ÖRNULF. On siis sovinto välillämme voimassa, ja pidettäköön Dagny aivan samassa kunniassa, kuin olisi hän laillinen vaimosi sukulaistensa suostumuksesta.

SIGURD. Ja minuun saatat nyt luottaa, niinkuin omaan sukuusi ainakin!

ÖRNULF. Varmaan luulen saattavanikin, ja heti panen hyvyytesi mua kohtaan koetukselle.

SIGURD. Valmis olen, milloin tahdot; sano suoraan, – mitä vaadit?

ÖRNULF. Apuasi työllä ja neuvolla. Tänne olen tullut etsimään Gunnar Herseä, vaatimaan häneltä sakkoa Hjördis’in ryöstöstä.

SIGURD (hämillään). Gunnar’ia!

DAGNY (samoin). Ja Hjördis’iä, – mistä ne löytää?

ÖRNULF. Kotoaan Gunnarin talosta, luulisinma.

SIGURD. Ja se on – –?

ÖRNULF. Muutaman nuolen-lennon päässä tästä; etkö sitä tiennyt?

SIGURD (voitetulla liikutuksella). En todentotta! Aivan vähän olen kuullut Gunnarista siitä saakka, kuin viimeksi yhdessä Islannista purjehdimme. Ylt’ympäri olen vaeltanut viikinki-retkillä, palvellut useata ulkomaan kuningasta; Gunnar on vain kotonaan viihtynyt. Tälle rannikolle minut ajoi myrsky tänään, päivän koittaissa; että Gunnar’in koti-talo oli täällä pohjan puolessa, sen tiesin kyllä, mutta – – –

DAGNY (Örnulf’ille). Ja senkö asian vuoksi lähdit kotoasi?

ÖRNULF. Sen. (Sigurd’ille) Meidän tapaamisemme oli vaikutus voimallisten ylhäältä tuolla; se oli heidän tahtonsa. Jos aikomukseni olisi ollut etsiä sinua, en olisi osannut aavistaakkaan, mistä sinut löytäisin.

SIGPED (ajattelevasti). Totta sekin! – Mutta tuota Gunnar’in asiaa, sanoppas, Örnulf, ai’otko ajaa sitä kaikella voimallasi, sekä hyvällä että pahalla?

ÖRNULF. Niin mun täytyy. Kuuleppas, Sigurd, mitä sanon. Kesällä olin käräjillä, siellä oli monta kunnon miestä koossa. Kun käräjät olivat päättyneet, istuin minä juoma-pöytään, kihlakuntani miehien seuraan; siinä tuli nais-ryöstö puheeksi; monta pilkkaa sain niellä, kun olin antanut tuon loukkauksen niin kauvan olla kostamatta. Minä suutuin, vannoin lähteä Norjaan, etsimään Gunnar’ia, vaatimaan häneltä sakkoa tai kostamaan hänelle ilkityötään; vannoin, ett’en ennen palaisi Islantiin, kuin olisin asiani täydellisesti toimittanut.

SIGURD. Niin, niin! Kun siten on laita, käsitän kyllä, että on asia ajettava loppuun saakka ja kovuudella, jos tarve vaatii.

ÖRNULF. Niin on; kohtuuton en sentään ole, ja Gunnar on, kuten kuullut olen, kunnon mies. Iloinen olen myöskin retkestäni tänne; aikani alkoi vihdoin käydä pitkäksi; sikäläisten sinertävien vesien vaiheilla olen vanhentunut ja harmaaksi käynyt; mielessäni syttyi halu vielä kerran liikkumaan niiden aalloilla, ennenkuin ma –; no niin, – Bergthora, vaimoni armas, kuoli jo aikoja sitten, vanhimmat poikani ovat retkeilleet joka kesä viikinki-matkoillaan, ja kun Thorolf varttui – –

DAGNY (iloisesti). Onko Thorolf täällä? Missä hän on?

ÖRNULF. Laivalla tuolla (viittaa perälle, oikealle). Siellä saat nähdä poikasen; suureksi, vahvaksi ja pulskaksi on hän tullut siitä, kun sinä kotoa lähdit. Siitä pojasta kasvaa kelpo sankari, Sigurd; hänestä tulee sinun vertaisesi.

DAGNY (hymyillen). Vielä ovat olot, näen, muinoisten mukaiset; yhä oli Thorolf sydäntäsi lähinnä.

ÖRNULF. Hän on nuorin ja äitinsä kuvainen, siinä syy.

SIGURD. Mutta sanoppas, – asiaasi Gunnar Herse’n luona, ai’otko sitä jo tänään – –?

ÖRNULF. Mielemmin tänään, kuin huomenna. Kohtuulliseen sakkoon tyydyn; jos Gunnar nämät ehdot hylkää, varokoon seurauksia. (KÅRE TALONPOIKA kiireesti oikealta, puettuna harmaasen sarka-mekkoon, leveälierinen huopa-hattu päässä; kädessä seipäästä murrettu sauva).

KÅRE. Hyvä kohtaama, retkeiliät!

ÖRNULF. Harvoin meikäläisten kohtaamisesta hyvää toivotaan.

KÅRE. Jos olette rehellisiä, niin luvatkaa minulle rauhaa ja suojelusta nyt; Gunnar Herse’n väki vainoo henkeäni!

ÖRNULF. Gunnar Herse’n!

SIGURD. Sinä olet varmaankin tehnyt hälle vahinkoa, vääryyttä.

KÅRE. Oikein olen minä tehnyt, oikeuttani suojellut. Gunnar’in ja minun karjani kävi samalla laitumella tuolla saarella, aivan lähellä mannermaata, hänen väkensä vei parhaat härkäni, ja yksi hänen miehistään haukkui mua orjaksi; minä tartuin aseihin ja kaadoin hänet.

ÖRNULF. Sehän oli laillista, se.

KÅRE. Vaan tänä aamuna hänen väkensä hyökkäsi päälleni; onneksi huomasin minä sen ajoissa ja pääsin pakoon; mutta kuitenkin on henkeni vaarassa; sillä he etsivät minua yhä.

SIGURD. Sua en uskoa voi! Ennen muinoin tunsin Gunnar’in yhtä hyvin, kuin oman itseni, ja tiedän: Gunnar ei koskaan rauhan miehelle vääryyttä tehnyt.

KÅRE. Gunnar’illa ei olekkaan vähintäkään syytä tähän rikokseen, hän on ollut etelässä, matkoillaan; ei, mutta Hjördis, hänen vaimonsa – – –

DAGNY. Hjördis!

ÖRNULF (mutisten.) Niin, niin, se olisi juuri Hjördis’in mukaista!

KÅRE. Gunnar’ille tarjosin minä sakkoa murhaamastani orjasta, ja hän oli siihen tyytyväinen, mutta samassa saapui Hjördis, kiihoitti miestään pilkkalauseilla ja esti sovintomme; sitte matkusti Gunnar etelä-puolelle, ja tän’ aamuna – – –

SIGURD (katsellen vasemmalle). Tuolta tulee matkustavaisia pohjan-puolelta, onhan se – – –?

KÅRE. Gunnar Herse!

ÖRNULF. Ole huoletta sinä vain, minä luulen voivani hieroa sovintoa teidän välillänne.

(GUNNAR HERSE ja MUUTAMIA MIEHIÄ tulee vasemmalta. Gunnar on puettu koti-vaatteisin, ruskeaan mekkoon, metallivaanteet säärien ympärillä, leveään hattuun; aseena on hänellä ainoastaan pieni kirves).

GUNNAR (seisahtaa kummastellen ja epäillen, nähdessään edelliset). Örnulf vuonoilta! Todellakin – –!

ÖRNULF. Sama mies.

GUNNAR (läheten). No, siis tervetultuasi tiluksilleni, jos rauhan-tuumissa tulet.

ÖRNULF. Jos on sinun tahtosi niinkuin minunkin, ei mitään rauhattomuutta kysymykseen tule.

SIGURD (läheten). Hyvä kohtaama, Gunnar!

GUNNAR (iloisesti). Sigurd – kasvin-veikko! (puristaa hänen kättään). Niin, kun sinä olet Örnulf’in seurassa, on hän rauhan mies, siitä olen varma; (Örnulf’ille). Anna mulle kätesi, vanhus! Helppo on mun arvata asiasi täällä pohjan puolella; se koskee kasvatus-tytärtäsi, Hjördis’iä.

ÖRNULF. Niinkuin sanot; suuresti loukkasit sinä minua, kun ilman suostumustani veit hänet muassasi Islannista.

GUNNAR. Oikea ja kohtuullinen on tulosi tänne; nuoruuden-töistä saa vanhuus vastata. Kauvan olen jo, Örnulf, odottanutkin sua tuon asian tähden, ja jos sakko sen voi suorittaa, on sovintomme aivan helppo.

SIGURD. Niin ajattelen minäkin. Örnulf on kohtuullinen.

GUNNAR (innolla). Kohtuullinen sun pitääkin olla, vanhus; jos hänen todellisen arvonsa mukaan minua sakottaisit, ei koko omaisuuteni likimainkaan riittäisi!

ÖRNULF. Minä seuraan lakia ja tapojamme, ole varma siitä. Mutta asiasta toiseen (osoittaen Kåre’en). näetkö tuota miestä?

GUNNAR. Kåre talonpoika! (Örnulf’ille). Sinä tiedät siis meidän vainoavan toisiamme.

ÖRNULF. Sinun väkesi on ryöstänyt häneltä karjaa, ryöstöstä on sakko.

GUNNAR. Murhasta myöskin; hän murhasi mun orjani.

KÅRE. Kun se pilkkasi minua.

GUNNAR. Olenhan luvannut suostua sovintoon.

KÅRE. Mutta sitä ei myöntänyt Hjördis’in mieli, ja tän’aamuna, kun sinä olit poissa, hyökkäsi hän päälleni ja vainoo nyt henkeäni.

GUNNAR (vihoissaan). Onko totta mitä sanot; onko Hjördis – –?

KÅRE. Totta jok’ainoa sana.

ÖRNULF. Siksi pyysi tämä talonpoika minun apuani, ja sen hän saapikin.

GUNNAR (hetkisen mielittyään). Rehellisesti olet käyttäinyt minua kohtaan, Örnulf; velvollisuuteni on siis seurata sinun tahtoasi. Kuuleppas, Kåre, minä suostun panemaan orjan murhan ja sinun kärsimäsi vääryyden vastakkain, ja siten tehkäämme sovinto.

KÅRE (antaen kätensä Gunnar’ille). Hyvät ehdot; niihin suostun.

ÖRNULF. Siis suot sinä hänelle rauhan ja turvallisuuden omasta ja omaisiesi puolesta?

GUNNAR. Rauhan ja turvallisuuden kotonaan ja missä ikinä hän liikkuu.

SIGURD (osoittaen oikealle). Ken tuo!

GUNNAR (tyytymättömästi). Hjördis!

ÖRNULF. Ja aseellisia miehiä muassa.

KÅRE. Hän etsii minua!

(HJÖRDIS ja joukko MIEHIÄ. Hjördis on puettu mustaan hameesen, kaapuun ja pään-peitteesen; MIEHET varustetut miekoilla ja kirveillä, Hjördis’illä on kevyt keihäs kädessä)

HJÖRDIS (pysähtyy sisäänastuessaan). Voimakkaan joukon kohtaamme täällä; siltä näyttää!

DAGNY (rientää häntä vastaan). Terve, terve, Hjördis!

HJÖRDIS (kylmästi). Kiitos. Kuulinkin jo sinun olevan jossain täällä likellä. (Lähenee, heittäen terävän silmäyksen läsnä oleviin). Gunnar ja – Kåre, vihamieheni, – Örnulf poikineen, ja – (huomatessaan Sigurd’in, voittuu hän melkein huomaamattaan, on vähän aikaa ääneti, malttaa, sanoo). Kas, tääll’ on monta, jotka tunnen, – vaan en tiedä, ken niistä on suotuisin minua kohtaan.

ÖRNULF. Hyvin suotuisat olemme sinulle kaikki.

HJÖRDIS. Jos niin on asia, et kieltäne antaa Kåre’a mieheni valtaan.

ÖRNULF. Se ei ole tarpeen.

GUNNAR. Meidän välillämme on rauha ja sovinto.

HJÖRDIS (tukahdutetulla pilkalla). Sovinto? No niin, tiedänhän kyllä, että sinä olet älykäs mies, Gunnar! Kåre on tavannut miehukkaita ystäviä, ja minä älyän kyllä, että sinusta oli turvallisinta – – –

GUNNAR. Turhaa on kiihoittaa minua pilkka-lauseilla! (painavasti). Kåre’lla on rauha ja turvallisuus meidän suhteen!

HJÖRDIS (pakoittaa itseään). Hyvä kaikki; kun sinä olet luvannut sen hänelle, täytyy lupaus pitääkkin.

GUNNAR (kovaa, mutta tuimuudetta). Se täytyy – ja se pidetäänkin!

ÖRNULF (Hjördis’ille). Täällä tehtiin noin puoleksi yksi sovinto lisää, ennenkuin sinä tulit.

HJÖRDIS (terävästi). Sinun ja Gunnar’in välillä?

ÖRNULP (nyykyttäen päätään). Se koski sinua.

HJÖRDIS. Hyvin kyllä tiedän, mitä se koski; mutta sen sanon sulle, kasvatus-isäni, ei kuuna milloinkaan pidä sanottaman Gunnar Herse’n peljästyneen siitä, että sinä aseellisine miehinesi tulit maahan; jos olisit yksin matkustavaisna taloomme saapunut, olisi riita ollut piankin ratkaistu.

GUNNAR. Örnulf poikineen tuli rauhallisissa aikeissa.

HJÖRDIS. Saattaa olla, vaan toisen äänen saapi se kansan suussa, ja etpä sinä, Gunnar, itsekkään niin aivan varmasti rauhaan luottanut eilen, lähettäissäsi Egil-poikamme eteläpuoleen, heti kun kuulit Örnulf’in sotalaivoineen olevan vuonossa.

SIGURD (Gunnar’ille). Oletko lähettänyt poikasi eteläpuoleen?

HJÖRDIS. Niin, jotta se olisi turvassa Örnulf’in päällehyökkäyksistä.

ÖRNULF. Älä tähtää pilkkaasi sitä seikkaa kohti, Hjördis; mitä Gunnar teki, oli varmaankin viisaan työtä, jos vain sinä särjet sovintomme.

HJÖRDIS. Onni elon johtaa. Tapahtukoon mitä tahansa; mutta kernaammin minä kaadun, kuin pelastan henkeni pelkurin sovinnolla.

DAGNY. Sigurd maksaa sakkoa eikä ole sen tähden huonompi mies.

HJÖRDIS. Sigurd tietänee paraiten itse, mitä hänen kunniaansa kuuluu.

SIGURD. Sitä mun ei koskaan tarvis muistella.

HJÖRDIS. Sigurd on kuuluisa mies, mutta toki uljaamman työn teki Gunnar; hän tappoi karhun huoneeni edustalla.

GUNNAR (häveliäästi katsahtaen Sigurd’iin). Niin, no olkoon se asia sillänsä!

ÖRNULF. Totta kyllä, se on uljain työ, minkä kukaan Islannin miehistä on tehnyt, ja sen vuoksi – –

SIGURD. No, sitä vähemmin häntä voi pelkuriksi mainita.

HJÖRDIS. Jos sakkoa maksetaan, niin sakkoa vaaditaankin; Gunnar, muistathan, mitä kerran lupasit!

GUNNAR. Sen lupauksen tein ajattelemattomuudessa; vaaditko, että sekin pitää pidettämän?

HJÖRDIS. Pidettämän se pitää, jos me molemmat tämän päivän jälkeen ai’omme elää saman katon alla. Tiedä siis, Örnulf, jos kasvate-tyttäresi ryöstöstä sakkoa maksettaman pitää, on sinun myöskin maksaminen sakkoa siitä, että surmasit isäni Jökul’in ja otit hänen tilansa ja omaisuutensa!

ÖRNULF. Jökul kaatui rehellisessä kaksintaistelussa; pahemman työn tekivät minulle sinun sukulaisesi, kun lähettivät sinut ventovieraana Islantiin ja saivat minun rupeamaan kasvattajaksi.

HJÖRDIS. Kunniaa, etkä suinkaan häpeätä, olet sinä saanut Jökul’in tyttären kasvattamisesta.

ÖRNULF. Pelkkää rauhattomuutta ja riitoja on minulla siitä ollut, ei muuta.

HJÖRDIS. Pahempi onni voipi kohdata sinua nyt, jos – – –

ÖRNULF. Min’en ole tullut tänne torelemaan vaimo-väen kanssa! – Gunnar, kuule viimeinen sanani; suostutko maksamaan sakkoa nais-ryöstöstä?

HJÖRDIS (Gunnar’ille). Muista, mitä luvannut olet!

GUNNAR (Örnulf’ille). Kuulethan minun tehneen lupauksen ja se minun pitää – – –

ÖRNULF (suuttuneena). Kylliksi, Kylliksi! Ei milloinkaan pidä sanottaman minun maksaneen sakkoa rehellisestä surmasta!

HJÖRDIS (voimakkaasti). Emmekä me pelkää sinua, emmekä omaisiasi!

ÖRNULF (kovalla vihalla). Ja kellä on oikeus vaatia sakkoa Jökul’in surmasta? Missä ovat hänen sukulaisensa? Niistä ei ole ainoatakaan elossa! Ken on hänen laillinen jälkeisensä?

HJÖRDIS. Gunnar minun puolestani!

ÖRNULF. Gunnar! Niin, jos sinä olisit kasvatus-isäsi luvalla hänen kanssaan naimisissa, tai jos hän olisi suorittanut sakon ryöstöstään, niin olisi hän Jökul’in laillinen jälkeinen, mutta – –

DAGNY (pelokkaasti rukoillen). Isä, isä!

SIGURD (äkkiä). Älkää lausuko enää!

ÖRNULF (matalammalla äänellä). Se pitää lausuttaman kaikkien kuullen! Ryöstetyllä naisella ei ole laillista puolisoa!

GUNNAR (tuimasti). Örnulf!

HJÖRDIS (hurjana raivosta). Pilkattu! Häväisty! (vapisevalla äänellä). Tätä – tätä saat vielä katua!

ÖRNULF (jatkaen). Ryöstettyä naista pitää laki ainoastaan jalkavaimona! Jos tahdot nauttia kunniallisia oikeuksia, pitää sinun – –

HJÖRDIS (pakoittaen itseään). Ei, Örnulf, minä tiedän paremmin, mikä sopivata on. Jos minua voidaan pitää ainoastaan Gunnar’in jalkavaimona, – hyvä, niin pitää hänen sankaritöillä maineensa kohottaa, – kohottaa niin korkealle, ett’ei nykyinen asemani minua häpeään saata! Ja ole varoillas, Örnulf; tässä eroaa tiemme, mutta aseita varustan minä sinua ja omaisiasi vastaan ja käytän niitä joka tilaisuudessa; turvaton on henkesi, turvattomat jäsenesi, ja samoin jokainen, joka – – (terävä silmäys Kåre’en). Kåre talonpoika! No niin, Örnulf puolusti asiaasi, ja me olemme sovussa, mutta minä en toki neuvo sinua aivan heti kotiin tulemaan; surmatulla on monta kostajaa, ja voisi helposti tapahtua, että – niin, minä olen nyt varoittanut, kestä sitte seuraukset. Tule, Gunnar, meidän pitää varustaida. Kuuluisan sankar-työn teit sinä Islannissa, mutta mainiompi työ sun täällä tehdä pitää – muuten – muuten jalkavaimosi saa hävetä sinun tähtesi ja itsensä tähden!

GUNNAR. Ole säädyllinen, Hjördis; sopimatonta on noin käyttäidä!

DAGNY (rukoillen). Jää, kasvin-sisko, – jää tänne; minä puhun isäni kanssa!

HJÖRDIS (kuulematta häntä). Kotiin, kotiin! En koskaan olisi osannut aavistaakkaan, että minun kurjana jalkavaimona piti elämäni viettää; mutta jos minä vielä kärsin tätä elämää, tätä häpeällistä elämää, jos kärsin sitä päivänkään enää, niin pitää puolisoni tekemän sankar-työn – sankar-työn, joka saa hänet kuuluisammaksi kaikkia muita miehiä! (oikealle).

GUNNAR (hilliten ääntään). Yksi seikka sinun pitää mulle luvata; me puhelemme asioista vielä ennen, kuin lähdet täältä (menee miehineen oikealle).

(Raju-ilma on edellisen puheen ajalla tauonnut; puoli-päivän aurinko näyttäikse ympyriäisen punaisen levyn tapaisena taivaanrannalla).

ÖRNULF (uhaten). Kalliiksi käy sulle korskeutesi, kasvate-tyttäreni!

DAGNY. Isä, isä! Eihän sulla vain lienekkään pahoja mielessä!

ÖRNULF. Anna mun olla! Nyt, Sigurd, nyt pitää Gunnar’in suorittaa mulle muutakin kuin sakkoja!

SIGURD. Mitä ai’ot tehdä?

ÖRNULF. Sitt’en tiedä; mutta kauvas pitää kuuluman, että Örnulf vuonoilta on vieraillut Gunnar Herse’n luona!

SIGURD (tyynellä vakavuudella). Ehkä kyllä; mutta minä sanon sulle, Örnulf, aseitas ei sun pidä liikuttaa häntä vastaan, niinkauvan kuin minä olen hengissä!

ÖRNULF. Eikö! Mutta jos minä tahdon!

SIGURD. Ei saa se tapahtua, – vaikkapa tahdotkin.

ÖRNULF (kiivaasti). Hyvä; liity sinäkin vihamiehiini, minä uskallan kuitenkin käydä teitä kaikkia vastaan!

SIGURD. Kuule minua, Örnulf; sitä päivää ei sinun silmäsi näe, jolloin me taistelisimme toisiamme vastaan; rehellisen sovinnonhan olemme tehneet; Dagny on mulle rakkaampi aseita ja kultaa, enkä voisi milloinkaan unhoittaa, että sinä olet hänen lähin sukulaisensa.

ÖRNULF. Tuota sulta odotinkin, urhokas Sigurd!

SIGURD. Mutta Gunnar on kasvin-veljeni; me olemme vannoneet toisillemme rauhaa ja ystävyyttä. Sekä sodan että rauhan vaiheissa olemme yhdessä onneamme kokeneet ja Gunnar on minulle maailman miehistä mieluisin; retkeily ei ole hänen mieleensä, vaikka hän onkin uljas; – no hyvä! minut tunnette kaikki, tiedätte, ett’en pelkää taisteloa; mutta nyt, Örnulf, nyt pyydän sovintoa Gunnar’in puolesta. Tee minulle mieliksi tässä asiassa!

ÖRNULF. Sitä en saata; kaikkien sankarten pilkaksihan minä joutuisin, jos tyhjin käsin Islantiin palajaisin!

SIGURD. Tyhjin käsin ei sinun tarvitsekkaan palata. Tuolla lahdella on kaksi minun pitkää laivaani, niissä on kaikki omaisuus, jonka olen voittanut viikinkiretkilläni. Siellä on monta kallisarvoista kuninkaan-lahjaa, arkkuja, joissa on oivallisia aseita ja muuta aimo irtaimistoa; ota sinä toinen laivoistani, valitse se, jota parhaimpana pidät, se on sinun kaikkine tavaroineen, – ota se sakkona Hjördis’istä ja anna Gunnar’in olla rauhassa.

ÖRNULF. Kunnon Sigurd, sinä teet tuon kaiken Gunnar’in hyväksi!

SIGURD. Totisesti, uskollisen ystävänsä hyväksi ei kukaan voi liian paljon tehdä.

ÖRNULF. Annat puolet omaisuudestasi!

SIGURD (innolla). Ota koko omaisuuteni, molemmat laivani, kaikki mitä minulla on, salli minun sitten seurata sinua Islantiin köyhimpänä miehenä, laivallasi; mitä nyt annan, sen saatan jälleen ansaitsemalla voittaa; mutta jos sinä nostat vainon Gunnar’ia vastaan, en minä voi nauttia iloa enää milloinkaan. No, Örnulf, mitä vastaat?

ÖRNULF (mietiskellen). Kaksi oivallista pitkää laivaa, aseita ja irtaimistoa, – ei kenkään omaisuutta liiaksi saa, mutta, – (kiivaasti) en, en, – Hjördis on uhannut minua; minä en tahdo! Epärehellisesti tekisin, jos ottaisin sinun omaisuutesi!

SIGURD. Mutta kuulehan toki ensiksi – –

ÖRNULF. En, sanon minä! Itse täytyy minun oikeuttani edistää; onni kaikki ohjatkoon.

KÅRE (lähenee). Ystävällisiä neuvoja tarjoo sulle Sigurd, mutta jos voimiesi takaa tahdot oikeuttasi edistää, saatan minä sulle parempia neuvoja antaa. Älä toivokkaan sakkoja niinkauvan kuin Hjördis’illä on sanan-valtaa; mutta kostaa saat, jos tottelet minua.

ÖRNULF. Kostaa? Mikä on sun neuvos?

SIGURD. Paha, sen huomaan kyllä!

DAGNY (Örnulf’ille). Älä häntä kuultele!

KÅRE. Hjördis on julistanut minut rauhattomaksi, viekkaasti vainoo hän henkeäni; jos lupaat suojata minua sittemmin, menen minä tulevana yönä Gunnar’in taloon ja poltan sen ihmisineen päivineen. Onko se mieleesi?

SIGURD. Konna!

ÖRNULF (tyyneesti). Minun mieleeni? Tiedätkö, Kåre, mikä on enemmän mieleeni? (jyreästi). Hakata poikki sinun nenäsi ja korvasi, sä katala rosvo! Huonosti tunnet sinä Örnulf-vanhuksen, luullessasi hänen yhtyvän moiseen konnantyöhön!

KÅRE (on vetäytynyt taaksepäin). Ellet sinä hyökkää Gunnar’ia vastaan, hyökkää hän sinua vastaan!

ÖRNULF. Käsilläni ja aseillani osaan minä puolustaida.

SIGURD (Kåre’lle). Ja nyt pois näkyvistämme! Kunnialliset miehet saavat häpeätä sinun yhteydestäsi!

KÅRE (mennessään). Niin, niin, minun täytyy siis itse varjella henkeäni niin hyvin, kuin voin; mutta minä sanon: Katua saatte, ellette ankaruutta käytä; minä tunnen Hjördis’in – ja tiedän keinon, jolla hänet masennan! (menee rantaan).

DAGNY. Hän uhkailee kostaa, Sigurd, se täytyy estää!

ÖRNULF (suuttuneena). Oo, antaa hänen tehdä mielensä mukaan; Hjördis on sen ansainnut!

DAGNY. Sitä et sinä tarkoita; muistahan toki itsehän olet hänen kasvattanutkin.

ÖRNULF. Onneton oli se hetki, jolloin hänet kattoni alle otin; Jökul’in sanat alkavat käydä toteen.

SIGURD. Jökul’in?

ÖRNULF. Niin, Jökul’in, Hjördis’in isän. Kun hän minun kädestäni kuollon-lyönnin sai, kaatui hän selälleen tanterelle, katsoi minuun ja lausui:

Surun saattaa surmaajalle
Jökul’in sen jälkeläinen;
Jolla Jökul’in on omaa,
Sen ei ilo iäkkäinen!

Kun hän sai sen lausuneeksi, vaikeni hän hetkiseksi hymyten, sitte hän kuoli.

SIGURD. Mitä siitä huolit?

ÖRNULF. Niin, niin, ken tietää! Tosi-tarinana kerrotaan Jökul’in kerran antaneen suden sydämen lastensa syödä, jotta ne tulisivat hurja-luontoisiksi; Hjördis on ainakin saanut osansa, se näkyy hänestä (keskeyttää, katsoessaan oikealle) Gunnar! – Onko meidän jälleen tässä keskusteloon ryhtyminen!

GUNNAR (tulee). Niin, Örnulf, ajattele minusta, mitä tahdot; mutta minä en saata vihamiehenä erota sinusta.

ÖRNULF. Mikä on aikeesi?

GUNNAR. Tarjota sinulle käteni rauhan ja sovinnon merkiksi, ennenkuin matkustat. Kuulkaapa mua kaikki; seuratkaa minua kotiini ja olkaa vieraanani niin kauvan, kuin teitä haluttaa. Makuu-sijoja ja ravintoa ei puuttuman pidä, riidastamme ei myöskään puhuta, ei tänään eikä huomenna, sanaakaan.

SIGURD. Mutta Hjördis – –?

GUNNAR. Seuraa minun tahtoani; hänen mielensä muuttui kotimatkalla ja hän arveli niinkuin minäkin, että me kyllä voimme sopia, jos te tulette vieraiksemme.

DAGNY. Niin, niin; se tapahtukoon!

SIGURD (epäillen). Mutta minä en toki tiedä – –

DAGNY. Gunnar on sinun kasvin-veljesi; minä tuntisin sinut todella huonosti, jos kieltäisit hänen pyyntöään.

GUNNAR (Sigurdille). Ystävyyttä olet mulle osoittanut kaikkialla; ethän tälläkään kertaa vastustane toivoani!

DAGNY. Etkä lähde maasta, kun Hjördis kotonaan vihaansa keittää; – – ällös, ällös tehkö niin!

GUNNAR. Suuresti olen tehnyt vääryyttä Örnulf’ille; ennenkuin sen olen parantanut, en tunne mielessäni rauhaa.

SIGURD (innolla). Kaikki mitä tahdot voin tehdä, Gunnar, pait jäädä tänne! (malttaa). Minä olen Aedhelstan-kuuinkaan uskottuja miehiä, ja minun täytyy vielä tänä talvena päästä hänen luokseen Englantiin.

DAGNY. Mutta ehdithän sinne kuitenkin!

GUNNAR. Kenkään ei edeltäpäin tunne kohtaloaan; kenties, Sigurd, kenties nyt tapaamme toisemme viimeisen kerran, ja jos niin olisi, katuisit sinä vielä, ett’et ollut minulle avulias viimeiseen asti.

DAGNY. Et pitkään aikaan näe minuakaan iloisena, jos tänään jo purjehdit täältä.

SIGURD (päättävästi). Hyvä, olkoon niin! Tapahtukoon teidän tahtonne, vaikka – toki, päätetty; tuossa käteni; minä jään, ja tulen sinun ja Hjördis’in vieraaksi.

GUNNAR (puristaen hänen kättään). Kiitos, Sigurd, sen tiesinkin.– Ja sinä, Örnulf, sanot samoin, kuin Sigurd’kin?

ÖRNULF (jörönä). Sitä saadaan mietiskellä; katkerasti on Hjördis mua loukannut; – tänään en voi varmaa vastausta antaa.

GUNNAR. Niin, niin, vanha uros, Sigurd ja Dagny saavat kyllä kurttuisen otsasi sileäksi jälleen, Nyt menen minä juhlaa valmistamaan; jääkää hyvästi siksi, ja tervetuloa talooni! (menee oikealle).

SIGURD. Hjördis’in mieli on muuttunut, sanoi hän! Siis ei Gunnar tunne häntä ollenkaan; – ennemmin uskon Hjördis’in aikovan – (keskeyttää, kääntyen miehiin). Nyt, kaikki seuratkaa mua laivoihin; kelpo lahjoja valitsen Gunnar’ille ja hänen väelleen.

DAGNY. Lahjoja parhaita, mitä meillä on. Ja sinä isäni, – niin, sinua en jätä rauhaan, ennenkuin myönnyt seuraamaan meitä Gunnar’in luo. (Menee Sigurdin ja miesten kanssa rantaan, perälle).

ÖRNULF. Myönnyn? Niin, ellei Gunnar’illa olisi naisväkeä talossaan, niin – haa, jos oikein mahdikkaasti voisin masentaa Hjördis’iä! – Thorolf, tuletko sinä tänne!

THOROLF (on reippaasti astunut esiin). Kuten näet! – Onko totta mitä sanotaan, oletko sinä ollut keskustelossa Gunnar Hersen kanssa?

ÖRNULF. Olen!

THOROLF. Ja olet nyt riidassa hänen kanssaan?

ÖRNULF. Hm, ainakin Hjördis’in kanssa.

THOROLF. Ole huoletta; nyt saat tilaisuuden kostaa!

ÖRNULF. Kostaa? Kenen kautta?

THOROLF. Kuulehan; minä seisoin äsken laivalla, eräs mies juoksi sauva kädessä ohitse, huutaen: ”Jos kuulut Örnulf’in miehistöön, niin sano hälle terveisiä Kåre-talonpojalta, nyt minä kostan meidän kummankin puolesta.” Sen sanottuaan hyppäsi hän veneesen, alkoi soutaa, lausuen: ”Kaksikymmentä henkipattoa on nyt vuonossa; niiden kanssa menen minä eteläpuolelle ja tänä iltana ei Hjördis’in enää tarvitse ylpeillä perillisestään.”

ÖRNULF. Niinkö hän lausui! Haa, haa, nyt älyän minä; Gunnar on lähettänyt poikansa pois, Kåre on riidassa hänen kanssaan – –.

THOROLF. Ja nyt soutaa hän sinne – ja surmaa poikosen!

ÖRNULF (ripeä päätös). Eespäin kaikki, Kåre! Siitä saaliista taistellaan!

THOROLF. Mitä ai’ot?

ÖRNULF. Älähän huoli; ei Kåre, vaan minä, kostan.

THOROLF. Minä seuraan sua!

ÖRNULF. Et, sinä seuraat Sigurd’ia ja siskoasi Gunnar’in taloon.

THOROLF. Sigurd’ia? Onko hän täällä?

ÖRNULF. Tuolla ovat hänen laivansa; me olemme nyt sovussa; – sinä seuraat häntä.

THOROLF. Sinun vihamiestesi luo?

ÖRNULF. Mene sinä vain juhlalle. Nyt saa Hjördis oppia tuntemaan Örnulf-vanhusta! Vaan kuule, Thorolf, sinä et mainitse kellekkään, mitä minä nyt ai’on tehdä; kuuletkos, et kellekkään!

THOROLF. Sen lupaan.

ÖRNULF (tarttuu hänen käteensä, katsoen häneen lempeästi). Jää hyvästi siis, uljas poikoseni; käytä itseäsi miehekkäästi juhlalla, jotta saan sinusta kunniaa. Turhia ei sinun puhuman pidä; mutta se, mitä lausut, olkoon terävää, kuin miekan kärki. Ole ystävällinen niin kauvan, kuin sinulle hyvyyttä osoitetaan; mutta jos sua kiihoitetaan, älä vaikene. Älä juo enemmän, kuin siedät, mutta älä myöskään osoita juomasarvea ohitsesi, kun sitä kohtuudella tarjotaan, ett’eivät pitäisi sinua naismaisena.

THOROLF. En, ole huoletta!

ÖRNULF. No, mene nyt juhlalle Gunnar’in luo. Minä tulen sinne myöskin, tulen siten, kuin vähimmiten odotetaan (iloisesti toisille). Eespäin, suden-pennut; hiokaa hampaitanne, nyt saatte kylliksi verta juoda! (Menee vanhempien poikiensa kanssa oikealle, perälle).

(SIGURD ja DAGNY tulevat loistavissa juhlapuvuissa rannalla, heitä seuraa kaksi miestä kantaen arkkua; miehet menevät heti rantaan jälleen).

THOROLF (katselee isänsä jälkeen). Nyt menevät he kaikki taistelemaan, vaan min’en saa seurata heitä; raskasta on olla suvusta nuorin. – Dagny, terve, terve, sisarein!

DAGNY. Thorolf! Herrainen aika, – suureksihan sinä olet kasvanutkin!

THOROLF. Tottahan toki, viidessä vuodessa, luulisinpa – – –

DAGNY. Niin, niin, totta sekin.

SIGURD (tarjoo hälle kätensä). Sinusta saapi Örnulf urhean pojan, ellen liioin erehdy.

THOROLF. Jos hän vain ottaisi koettaakseen minua, niin – –

DAGNY (hymyillen). Mutta hän säästää sinua enemmän, kuin mieleesi on; minä muistan kyllä, hän rakastaa sinua melkein liiaksi.

SIGURD. Minne hän meni?

THOROLF. Laivaan; – lähtekäämme nyt, hän tulee jälestäpäin!

SIGURD. Minä odotan miehiäni, ne tuovat tavaroita ja sitovat laivat kiini.

THOROLF. Minun pitää sinne avuksi! (menee rantaan).

SIGURD (vähän mietittyään). Dagny, armas vaimoni, nyt olemme kahden kesken; minun on sinulle sanottava asioita, joita ei enää käy salaaminen.

DAGNY (kummastellen). Mitä tarkoitat?

SIGURD. Vaaralliseksi muuttuu, luulen ma, tämä käynti Gunnar’in talossa.

DAGNY. Vaaralliseksi? Luuletko Gunnar’in – –?

SIGUKD. Gunnar on uljas, kelpo mies; ei, ei, – mutta parempi olisi ollut, että olisimme lähteneet täältä käymättä Gunnar’in luona.

DAGNY. Sinä peloitat minua! Sigurd, mitä tarkoitat?

SIGURD. Vastaa ensin kysymykseeni. Missä on ranne-rengas, jonka kerran sulle annoin?

DAGNY (näyttää sen). Kädessäni tässä; sinä käskit minun yhäti kantamaan sitä kädessäni.

SIGURD. Heitä se meren pohjaan, niin syvälle, ett’ei sitä ikinä löydetä; sillä se voipi vielä olla syynä monen miehen kuolemaan!

DAGNY. Rengas!

SIGURD (hilliten ääntään). Sinä iltana, jolloin nais-ryöstö tapahtui isäsi luona, – sinä muistat kai –

DAGNY. Sitäkö en muistaisi!

SIGURD. Siitä ai’on nyt puhua.

DAGNY (kiinittäen huomiotaan). Mitä siitä; puhu!

SIGURD. Siellä oli juhla, sen tiedät; sinä menit aikaisin makuu-huoneesesi; mutta Hjördis jäi miesten seuraan juoma-pöytään. Ahkeraan kulki juoma-sarvi ympäri, ja kaikenlaisia lupauksia vannottiin. Minä vannon vieväni kauniin immen muassani Islannista lähteissäni; Gunnar vannoi samoin ja antoi juoma-sarven Hjördis’ille. Tämä nousi seisoalleen ja teki lupauksen, ett’ei kukaan sankari saisi häntä puolisokseen, pait se, joka menisi hänen huoneesensa, tappaisi karhun, joka oli sidottu ovenpieleen, ja kantaisi hänet sylissään pois.

DAGNY. Niin niin, sen tiedän!

SIGURD. Mutta kaikki pitivät sitä mahdottomana; sillä karhu oli julmin pedoista; ei kukaan muu kuin Hjördis uskaltanut lähetä sitä, ja sillä oli kahdenkymmenen miehen voima.

DAGNY. Mutta Gunnar tappoi sen kuitenkin, ja tuli siitä sankartyöstään kuuluisaksi kaikkialla.

SIGURD (tukahdutetulla äänellä). Niin tuli, – mutta – minä sen työn tein!

DAGNY (huudahtaen). Sinä!

SIGURD. Kun miehet olivat hälventyneet juhlahuoneesta, pyysi Gunnar minua puheilleen kahden kesken makuu-huoneesen. Siellä sanoi hän: ”Hjördis on minulle rakkahin kaikkia naisia; min’en voi elää ilman häntä.” Minä vastasin: ”No, mene hänen huoneesensa; tiedäthän Hjördis’in ehdot.” Mutta hän sanoi: ”Rakastuneelle on elämä kallis; tietämätöntä on, onnistuisiko mun tappaa karhu, ja minua peloittaa nyt uhrata elämäni; sillä samassa kadottaisin myöskin Hjördis’in.” Kauvan puhelimme keskenämme, ja loppu oli se, että Gunnar valmisti laivansa lähtöön, mutta minä vedin miekkani, pukeuduin Gunnar’in sota-asuun ja menin Hjördis’in huoneesen.

DAGNY (ylevällä ilolla). Ja sinä – sinä tapoit karhun!

SIGURD. Minä. Huoneessa oli pimeä, kuni korpin siipien suojassa; Hjördis luuli Gunnar’in olevan vieressään, – sima kiihoitti ja kuumensi häntä, – hän otti rannerenkaan kädestään ja antoi sen mulle – se on tuo SAMA, joka on sun kädessäsi.

DAGNY (vitkaan). Ja sinä makasit yön Hjördis’in vieressä?

SIGURD. Paljastettu miekka oli välillämme (lyhyt äänettömyys). Ennen päivän koittoa kannoin minä Hjördis’in Gunnar’in laivaan; hän ei huomannut viekkauttamme ja Gunnar purjehti pois hänen kanssaan. – Sitten menin minä sinun makuuhuoneesesi, jossa tapasin sinut naisiesi seurassa; – ja mitä sitten tapahtui, sen sinä tiedät; minä lähdin Islannista, vieden kauniin immen muassani, kuten vannonutkin olin, ja sinä olet siitälähtein uskollisesti seurannut minua kaikilla retkilläni.

DAGNY (liikutettuna). Uljas mieheni! Sinä teit tuon sankartyön; – oi, ett’en sitä heti ajatellut; eihän kukaan muu ollut siihen kykeneväkään! Tuon oivallisen, ylevän Hjördis’in olisit sinä voittanut, ja valitsit kuitenkin minut! Kymmenenkertaisesti rakkaampi pitäisi sun olla minulle nyt, ellet jo olisi ollut kaikkein rakkahimpani maailmassa!

SIGURD. Dagny, hyvä vaimoni, nyt tiedät kaikki – mitä sun tietämän pitää. Minun täytyi sinua varoittaa; sillä rengasta, – älä koskaan anna Hjördis’in nähdä sitä! Tekisit minulle mieliksi, jos heittäsit sen pois – meren syvyyteen!

DAGNY. En, Sigurd, siksi on se minulle liian rakas; onhan se sinun lahjoittamasi! Mutta ole huoletta, minä salaan sitä suurimmalla tarkkuudella, enkä koskaan ilmaise mitä mulle äsken lausuit.

(THOROLF tulee rannasta SIGURD’IN MIEHIEN kanssa).

THOROLF. Kaikki on valmisna juhlaretkeä varten!

DAGNY. Tule Sigurd, – sä jalo, uljas sankari!

SIGURD. Tyynesti, Dagny, – tyynesti! Sinun vallassasi on nyt, päättääkö tämän retken rauha vai surma! (ripeästi toisille). Eespäin kaikki, juhlalle Gunnar’in taloon! (menee DAGNY’N kanssa oikealle; TOISET seuraavat).