Helgelannin sankarit: Kolmas näytös
| Toinen näytös | Kolmas näytös. Helgelannin sankarit Kirjoittanut Henrik Ibsen |
Neljäs näytös |
(GUNNAR HERSE’N tupa. Päivä.)
(Hjördis istuu penkillä vastapäätä pienempää kunnia-istuinta, punoen jousen-jännettä; pöydällä jousi ynnä moniaita nuolia).
HJÖRDIS (venytellen jännettä). Se on sitkeä ja vahva; (silmäys nuoliin) kärjet raskaat ja terävät – (antaa käsiensä vaipua alas) mutta missä on käsi, joka –! (kiivaasti). Hän on pilkanut minua, pilkannut minua, hän – Sigurd! Minun täytyy vihata häntä enemmän kuin muita, sen hyvin huomaan; mutta monta päivää ei enää kulukkaan, ennenkuin minä olen – (mietiskellen). Niin, mutta käsi, käsi, joka sen työn tekee –?
(GUNNAR äännetönnä; mietteissään perällä).
HJÖRDIS (pienen äänettömyyden jälkeen). Kuinka jaksat, mieheni?
GUNNAR. Huonosti, Hjördis; tuota eilistä en saa mielestäni; se yhä sydäntäni vaivaa.
HJÖRDIS. Tee kuin minä; ota jotain työtä käsille.
GUNNAR. Niin kai pitää tehdäkin.
(Äännettömyys; Gunnar kävelee edestakaisin, huomaa, lähestyy häntä). Mitä sinä teet?
HJÖRDIS (katsomatta häneen). Punon jousen-jännettä; näethän sen.
GUNNAR. Jousen-jännettä – omista hiuksistasi!
HJÖRDIS (omituisesti hymyillen). Nykyään tehdään suuria töitä joka hetki; sinä surmasit kasvin-veljeni, ja minä olen punonut tätä aamun-koitteesta saakka.
GUNNAR. Hjördis! Hjördis!
HJÖRDIS (katsoo ylös). Mitä nyt?
GUNNAR. Missä olit sinä viime yönä?
HJÖRDIS. Viime yönä?
GUNNAR. Sin’et ollut makuuhuoneessa.
HJÖRDIS. Mistä sen tiedät?
GUNNAR. Minä en saattanut nukkua; näin levottomia unia tuosta, – tuosta Thorolf’in seikasta; minusta oli, kuin olisi hän tullut ja – no niin, minä heräsin; silloin kuulin ihanan, kummallisen laulun hyrisevän; minä nousin; ra’otin ovea; – täällä, täällä istuit sinä rovion ääressä, – sen liekki oli sininen ja punainen, – sinä valmistit nuolia ja lausuit loihtu-runoja niitä vahvistaaksesi.
HJÖRDIS. Se oli tärkeän tarpeellista; sillä kova on rinta, joka niiden tänään lävistää pitää.
GUNNAR. Minä ymmärrän tarkoituksesi; sinä tahdot sortaa Sigurd’in.
HJÖRDIS. Hm, kenties.
GUNNAR. Sitä tahtoasi et milloinkaan perille saa. Sigurd’in kanssa elän minä sovussa, vaikka sinä kuinka mua kiihoittaisit.
HJÖRDIS (kummallisella hymyllä). Luuletko niin?
GUNNAR. Siitä olen vakuutettu!
HJÖRDIS (tarjoo hänelle jänteen). Sanoppa, Gunnar, – voitko au’aista tuon solmun?
GUNNAR (koeteltuaan). En, se on liian kova ja konstikkaasti punottu.
HJÖRDIS (nousee). Nornan langat ovat konstikkaammin punotut; niitä vielä vähemmin voit auaista!
GUNNAR. Koukkuiset ovat voimallisten tiet; – niitä emme tunne kumpainenkaan.
HJÖRDIS. Yhden seikan tiedän toki varmaan: Sigurd saattaa meidät kumpaisenkin onnettomuuteen. (Äänettömyys; Gunnar syvissä mietteissä).
HJÖRDIS (on hiljaa pitänyt häntä silmällä). Mitä mietiskelet?
GUNNAR. Unta, jonka vast’ikään näin. Minä olin, näet, tehnyt pyytämäsi työn; Sigurd makasi hengetönnä tanterella; sinä seisoit lähellä aivan kalpeana. Minä sanoin: ”Oletko nyt iloinen, kun tahtosi on tapahtunut?” Mutta sinä nauroit ja vastasit: ”Iloisempi olisin, jos sinä, Gunnar, makaisit tuossa Sigurd’in siassa.”
HJÖRDIS (pakoitetulla naurulla). Huonosti tunnet sinä minut, jos mokoma hullumainen uni voisi mieltäsi rasittaa!
GUNNAR. Hm! – Sanoppa, Hjördis, mitä pidät tuvastamme?
HJÖRDIS. Totta puhuen, Gunnar, – se on välin mielestäni liian ahdas.
GUNNAR. Niin niin, sitä olen minäkin mietiskellyt; meitä on yksi liikaa.
HJÖRDIS. Ehkäpä kaksikin.
GUNNAR (kuulematta sitä). Mutta se parannetaan.
HJÖRDIS (katsoo häneen kysyvästi). Parannetaan? Sinä ai’ot siis – –?
GUNNAR. Valmistaa laivani ja purjehtia pois maasta; minä tahdon voittaa nyt kadotetun kunniani takaisin, kunniani, jonka kadotin sentähden, että sinä olit minulle rakkahin kaikesta maailmassa.
HJÖRDIS (mietteissään). Sinä lähdet pois maasta? Niin, niin, se lienee paras meille kummallekkin.
GUNNAR. Siitä päivästä alkain, jolloin Islannista lähdimme, olen huomannut onnellisuutemme olevan poissa. Sinun luonteesi on ylevä ja vahva; välin minä sinua todella pelkään; mutta, kummallista – mutta kuitenkin minä sinua sanomattomasti rakastan; minä tunnen viehättävän pelon sinua kohtaan, – minusta tuntuu, että sinä voisit viekoitella minua ilkiöntöihin, ja kuitenkin pitäisin minä oikeana kaikkea, mitä sinä vaadit (hiljaisella päänpudistuksella). Käsittämättömät ovat nornan päätökset; Sigurd olisi sopiva puolisoksi sulle.
HJÖRDIS (huudahtaen). Sigurd!
GUNNAR. Niin, Sigurd. Sinun silmiäsi pimittää nyt viha ja kostonhimo, muuten pitäisit häntä parempana. Sigurd’inlainen olisi minun pitänyt olla, niin olisin voinut sinun elämäsi hupaiseksi tehdä.
HJÖRDIS (kovassa, vaan tukahdutetussa liikutuksessa). Ja sen – sen luulet sinä Sigurd’in voivan?
GUNNAR. Hän on vahvaluontoinen, ja sen lisäksi ylevä, kuin sinäkin.
HJÖRDIS (kiivaasti). Jos niin on – (malttaen) yhdentekevä! (hurjasti) Gunnar, surmaa Sigurd!
GUNNAR. En milloinkaan!
HJÖRDIS. Petos ja kavaluus saattoi minut sinun vaimoksesi; – olkoon se unhotettu! Viisi ilotonta vuotta olen täällä istunut; – kaikki olkoon unhotettu sinä päivänä, jona Sigurd henkensä heittää!
GUNNAR. Minun käteni ei häntä vahingoittaa saa (peräytyy tahdoltaan). Hjördis, Hjördis, älä kiusaa minua!
HJÖRDIS. Siis täytyy minun etsiä toinen kostaja; kauvan ei Sigurd enää pilkkaa minua eikä sinua! (puristaen käsiään pudistuttavaisessa kiukussa). Dagnyn luona – tuon yksinkertaisen naisen luona hänen kanssaan puhelee hän luultavasti nyt kahdenkesken, maikaillen häntä, nauraen meitä; kertoo loukkauksesta, joka minua kohtasi, kun hän sinun sijassasi ryösti minut; kertoo, kuinka hän viekkaasti nauroi seisoessaan pimeässä huoneessa, kun en häntä tuntenut!
GUNNAR. Sitä ei hän tee; ei, sitä hän ei tee!
HJÖRDIS (kovaa). Sigurd’in ja Dagny’n pitää kuolla! Minä en voi hengittää, ennenkuin ne kaksi ovat olemattomissa! (aivan lähellä häntä, säihkyvin silmin, hurjasti, kuiskaten). Jos siinä työssä voisit auttaa minua, Gunnar, – silloin eläisin kanssasi rakkaudessa; silloin puristaisin sinut syliini niin lämpimästi, niin hurjasti, kuin et koskaan ole osannut uneksiakkaan!
GUNNAR (horjuen). Hjördis! Sinä – –!
HJÖRDIS. Tuossa käteni, Gunnar; – sitten ovat pilviset päivämme ohitse; sitten en enää jätä tupaa, kun sinä sisään astut; en käytä kovia sanoja sinua kohtaan, en karkoita hymyäsi, kun iloinen olet; minä pukeudun silkkiin ja koristuksiin; jos lähdet retkille, seuraan minä sinua, – juhlassa istun vieressäsi, täytän juomasarvesi, juon onneksesi ja laulan kauniita runoja, jotka sydäntäsi ilahuttavat!
GUNNAR (melkein voitettuna). Tottako sinä mielisit – –!
HJÖRDIS. Enemmänkin, kymmentä vertaa enemmän, usko pois! Kosta vain! Kosta Sigurd’ille ja Dagny’lle, niin minä – (keskeyttää, huomatessaan oven aukeavan). Dagny, – tuletko sinä tänne!
DAGNY (perältä). Gunnar Herse; varusta kiireesti miehesi!
GUNNAR. Varustaa? Ketä vastaan?
DAGNY. Kåre talonpoika lähestyy ynnä joukko henki-pattoja; ne aikovat hyökätä päällesi; Sigurd esti niiden aikeet äsken; mutta ken tietää – –
GUNNAR (liikutettuna). Sen on Sigurd tehnyt minun hyväkseni!
DAGNY. Sigurd on totisesti uskollinen ystäväsi.
GUNNAR. Ja me, Hjördis, – me ajattelimme –; niin, kuten sanoin, – kaikki sinun puheesi on loihtu-kieltä; jok’ainoa teko, jonka sinä vain mainitset, näyttää minusta herttaiselta.
DAGNY (kummastellen). Mitä tarkoitat?
GUNNAR. En mitään, en mitään! Kiitoksia sanomastas, Dagny; nyt menen minä kokoomaan miehiäni. (menee, pysähtyy, läheten Dagny’a jälleen). Sanoppas, – kuinka voipi Örnulf?
DAGNY. Älä kysykkään. Eilen vei hän Thorolf’in ruumiin laivaan; nyt par’aikaa luopi hän yhteis-hautaa pojilleen tuonne meren rantaan. (GUNNAR ääneti pois perällä).
DAGNY. Ennen iltaa ei ole vielä vaaraa (läheten). Hjördis, minulla on vielä yksi asia taloon; minun olisi sinun kanssasi puhuttavaa.
HJÖRDIS. Minun kanssani? Eilisestäkö tapauksesta?
DAGNY. Enimmästi siitä. Hjördis, kasvinsiskoni, älä vihaa minua; unhoita sanat, jotka suruni ja paha-mieleni sai suustani silloin; anna anteeksi loukkaukseni sinua kohtaan; sillä, usko minua, nyt olen minä kymmentä vertaa onnettomampi sinua!
HJÖRDIS. Onneton – sinäkö; – Sigurd’in vaimona?
DAGNY. Minunhan oli syy kaikkeen siihen, mitä tapahtui, – kiistaan, Thorolf’in kuolemaan, sinun ja Gunnar’in pilkkaan. Kaikkeen olen minä syypää! Voi minua; – niin onnellinen oli kohtaloni tähän saakka; mutta tämän päivän jälkeen en enää milloinkaan onnen hetkeä nauttia voi.
HJÖRDIS (päähän pisti aate). Mutta tätä ennen – näinä viitenä vuonna – tänä pitkänä aikana olet ollut aina onnellinen?
DAGNY. Voitko sitä epäilläkkään!
HJÖRDIS. Hm; eilen en sitä epäillyt, mutta – –
DAGNY. Mitä tarkoitat?
HJÖRDIS. Noo, enpä juuri erinomaista; puhukaamme muista asioista.
DAGNY. Ei, ei, Hjördis, sanohan – –!
HJÖRDIS. Se ei sua hyödytä; kuitenkin, koska niin tahdot – (ilkeästi). Muistatko kerran, tuolla Islannissa; – me olimme yhdessä, käräjissä isäsi Örnulf’in kanssa, ja istuimme leikki-siskojemme seurassa käräjätuvassa, niinkuin naisten tapa on; silloin astui kaksi outoa miestä käräjätupaan.
DAGNY. Sigurd ja Gunnar.
HJÖRDIS. Ne tervehtivät meitä säädyllisesti, istuivat penkille lähelle meitä, ja laskivat leikkiä kanssamme. Muutamat tahtoivat tietää, minkätähden nuo kaksi retkeiliää sinne tulivat, ja arvelivat eiköhän ne tulleet saarellemme valitsemaan itselleen vaimoa. Silloin sanoi Sigurd: ”Vaikeaksi käypi mulle löytää nainen, johon mieltyä voisin.” Örnulf hymyili, arvellen, ett’ei Islannissa ollut puute ylhäisistä naisista eikä rikkaistakaan; mutta Sigurd vastasi: ”Urhea nainen sankarille sopii. Sen, jonka minä valitsen, ei pidä viihtyä alhaisissa vaiheissa; hänen mielestään ei saa mikään olla liian suuri; viikinki-retkille pitää hänen mielellään seurata minua; sota-asussa pitää hänen käydä; hänen pitää kiihoittaa minua taisteloon eikä räpyttää silmiään, kun kalpamme välkkyvät; sillä jos hän on pelkurimainen, en minä hänestä kunniata saa.” Eikö totta, niinhän Sigurd lausui?
DAGNY (väistellen). Niin – mutta – –
HJÖRDIS. Semmoinen piti sen naisen olla, joka hänen elämänsä hupaiseksi tekisi; ja sitten – (halveksivalla hymyllä) sitten valitsi hän sinut!
DAGNY (tuskallisesti hämmästyen). Haa, sinä tarkoitat – –?
HJÖRDIS. Kas, sentähden lienet sinä käyttäinytkin ylevästi, vaatinut kunnioitusta kaikilta, saattaaksesi kunniata Sigurd’ille; – eikö totta?
DAGNY. En, Hjördis, mutta – –
HJÖRDIS. Sankartöihinhän sinä toki häntä kiihoittanut olet, seurannut häntä sota-asussa, riemastunut kohtaloosi tulisimmassa taistelossa; – eikö niin?
DAGNY (hyvästi liikutettuna). En, en!
HJÖRDIS. Oletko siis ollut pelokas, jotta Sigurd on saanut häpeätä sinusta?
DAGNY (voitettuna). Hjördis, Hjördis!
HJÖRDIS (pilkallisesti hymyillen). Mutta kohtalosi oli kuitenkin onnellinen; – luuletko Sigurd’inkin saattavan sanoa samoin?
DAGNY. Anna minun olla. Voi mua; sinä olet saanut minun liiaksi ymmärtämään itseäni!
HJÖRDIS. Leikki-sana vain, niin sinä paikalla itket! Älä sen enempää ajattele koko asiata. Katsoppas, mitä minä olen tänäpänä tehnyt; (ottaa moniaita nuolia pöydältä). – katsos noita teräviä kärkiä! Eikö totta, olenhan minä mestari nuolia teroittamaan!
DAGNY. Ja myöskin niitä käyttämään; mainion tarkasti tapaat sinä sydämeen! Kaikki mitä äsken sanoit mulle, – sitä en koskaan ennen ajatellut. (kiivaammin) Vaan että Sigurd –! Minä olen siis koko tämän pitkän ajan ainoastaan raskauttanut Sigurd’in päiviä ja saattanut hänelle häpeätä vain; – mutta – ei, ei, se ei voi olla totta!
HJÖRDIS. No, no, rauhoitu, Dagny; eihän se olekkaan totta. Niin, jos Sigurd’in mieli vielä olisi entisellään, voisi tuo kaikki olla totta; silloin, kun hän Islannissa oli, paloi hänen mielessään halu päästä kuuluisimmaksi mieheksi maassa; – nyt hän tyytyy vähempäänkin onneen.
DAGNY. Ei, Hjördis, Sigurd’in mieli pyrkii yhä vielä yhtä korkealle, kuin ennenkin; nyt huomaan varsin hyvin, minä en ole sopiva vaimoksi hänelle; hän on salannut sen minulta; mutta se ei saa kestää kauvemmin enää.
HJÖRDIS. Mitä ai’ot?
DAGNY. Minä en tahdo kauvemmin estää hänen aikeittensa kulkua; minä en tahdo kauvemmin olla hänen rasituksenaan.
HJÖRDIS. Sinä arvelet siis – –?
DAGNY. Hiljaa, joku tulee!
(MIES perältä).
MIES. Sigurd viikinki lähestyy taloamme!
HJÖRDIS. Sigurd! Käske Gunnar tänne.
MIES. Gunnar ratsasti kokoomaan naapureitaan; sillä Kåre talonpoika aikoo – –
HJÖRDIS. Hyvä, hyvä, sen tiedän; saat mennä! (Mies menee; Dagny’lle, joka myöskin aikoo mennä). Minne ai’ot?
DAGNY. Ulos, ett’en tapaisi Sigurd’ia. Minä huomaan jo varmaksi, meidän on eroaminen toisistamme; mutta nyt heti keskustella hänen kanssaan, – en, en, sit’en saata (menee vasemmalle).
HJÖRDIS (äänetönnä hetken katseltuaan hänen jälkeensä). Ja häntä ai’oin minä – (jatkaa ajatustaan katseella jousen-jänteesen). Kehno olisi mokoma kosto; – ei, nyt keksin keinon kostavamman! Hm; raskasta on kuolla, mutta toisinaan toki vielä raskaampi elää! (SIGURD perällä).
HJÖRDIS. Sinä etsit Gunnar’ia, arvaan ma; istu, kyllä hän kohta tulee. (aikoo mennä).
SIGURD. Jää; sinua minä etsin enemmän, kuin häntä.
HJÖRDIS. Minua?
SIGURD. Ja hyväpä oli, että sinut tapasin yksinäsi.
HJÖRDIS. Jos tulit herjaamaan minua, on sinusta kai yhdentekevä, vaikka tupa olisi täpö täynnä ihmisiä.
SIGURD. No niin, minä tiedän kyllä sinun ajatuksesi minusta.
HJÖRDIS (katkerasti). Ehkä olen ajatellut sinusta väärin. En, en, Sigurd, myrkyllinen olet sinä ollut mulle koko elämäsi ajan. Muista, sinähän käyttihet viekkaasti Islannissa; sinähän istuit silloin luonani huoneessani ja, teeskennellen lempeä minua kohtaan, nauroit kavaluutesi onnistumiselle, työnsit minut Gunnar’ille, sillä hänelle olin minä muka tarpeeksi hyvä, – ja purjehdit sitte pois maasta, vieden muassasi naisen, jota totisesti rakastit!
SIGURD. Paljon mahtaa miehen mieli; mutta suuria tekoja johtaa sallimus, – niin on käynyt sinun ja minun.
HJÖRDIS. Totta sekin; pahat nornat vallitsevat maailmaa; mutta niiden mahti on mitätön, elleivät omasta povestamme apua löydä. Onnen saavuttaa se, joka uljaasti nornojen kanssa taisteloon käypi; – sen teen minä nyt.
SIGURD. Mitä tarkoitat?
HJÖRDIS. Minä käyn voimien koetteluun niiden kanssa – niiden kanssa, jotka ovat minua ylempänä. Mutta älkäämme puhelko enempää siitä; minulla on paljon tekemistä tänään (istuu pöydän ääreen).
SIGURD (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Sinä valmistat oivallisia aseita Gunnar’ia varten.
HJÖRDIS (hiljaisella hymyllä). Ei Gunnar’ia varten, vaan sinua vastaan.
SIGURD. Yhdentekevätähän se.
HJÖRDIS. Niinpä kyllä, sitenhän täytynee olla; sillä jos minä olen tasavoimainen nornan kanssa, täytyy sinun ja Gunnar’in ennemmin tai myöhemmin – (keskeyttää, nojautuu taaksepäin pöytää vastaan, katselee, vihuillen, häntä – eri äänenvärillä). Hm; tiedätkö, mikä toisinaan on minun mielityöni? Usein huvittaa minua luoda mieleeni hauskoja kuvia; silloin istun ummistaen silmäni ja alan mietiskellä: Nyt tulee Sigurd väkevä maahan; – hän aikoo polttaa meidät huoneillemme, minut ja mieheni. Kaikki Gunnar’in miehet ovat kaatuneet. Ainoastaan Gunnar ja minä olemme elossa; – katto sytytetään ulkopuolelta; – ”Jousen-ampuma,” sanoo Gunnar, ”Yksi ainoa Jousen-ampuma voisi meidät pelastaa;” – samassa katkeepi jänne – ”Hjördis, leikkaa toinen palmikkosi ja puno siitä jousen-jänne, – henki on kaupan!” Mutta minä vain nauran – ”Palakoon, palakoon – elämäni ei ole minusta hiuskourallisen arvoinen!”
SIGURD. Sinun lauseissasi on kummallinen mahti (lähenee häntä).
HJÖRDIS (katselee häntä kylmästi). Viihdytkö sinä minun luonani?
SIGURD. Sinä luulet minun sydämessäni kytevän vihaa sinua kohtaan. Hjördis, nyt puhuttelemme toisiamme viimeisin kerran; on jotain, joka kalvaa mieltäni kiduttavan taudin voimalla, min’en saata matkustaa tuo tuska povessani; sinun pitää tuntea minut paremmin.
HJÖRDIS. Mitä tahdot?
SIGURD. Kertoa sinulle sadun.
HJÖRDIS. Onko se surullinen?
SIGURD. Surullinen kuni ihmis-elämä.
HJÖRDIS (katkerasti). Tiedätkö sinä mitään ihmis-elämän surullisuudesta?
SIGURD. Sen saat itse päättää, kun olet kuullut kertoelmani.
HJÖRDIS. No, kerro; minä sill’aikaa jatkan työtäni (Sigurd istuu pienelle rahille hänen oikealle puolelleen).
SIGURD. Oli kerran kaksi retkeiliää, jotka purjehtivat Norjasta, ansaitakseen kultaa ja kunniaa; ne olivat vannoneet toisilleen ystävyyttä, ja pitivät rehellisesti valansa retkeillessään ylt’ympäri.
HJÖRDIS. Ja noiden kahden retkeiliäin nimet oli Sigurd ja Gunnar?
SIGURD. No niin, mainitkaamme heitä vaikkapa niilläkin nimillä. Vihdoin viimein saapuivat he Islantiin; siellä asuu vanha piirin vanhin, joka Harald-kuninkaan aikana oli muuttanut sinne Norjasta. Hänen talossaan oli kaksi ihanata naista; mutta toinen niistä, hänen kasvatetyttärensä, oli toki etevin; sillä hän oli älykäs ja ylevämielinen, ja retkeiliät puhelivat hänestä keskenään, eikä kumpikaan heistä ollut nähnyt kauniimpaa olentoa, niin arvelivat.
HJÖRDIS (huomiotaan teroittaen). He arvelivat siten? – Kumpainenkin? Pilkkaatko minua!
SIGURD. Öin päivin oli hän Gunnar’in mielessä, ja samoin myöskin Sigurd’in; mutta molemmat vaikenivat; eikä naisesta voinut huomata, miellyttikö Gunnar häntä, mutta Sigurd ei häntä liioin huvittanut, sen voi helpommin huomata.
HJÖRDIS (hengästyneenä). Jatka, minä pyydän –!
SIGURD. Mutta sitä enemmin ajatteli Sigurd häntä; vaan sitä ei kenkään tiennyt. Eräänä iltana sattui heidän luonaan olemaan pidot; illan kuluessa vannoi tuo ylevä nainen, ett’ei kukaan saisi häntä omakseen, paitsi se, joka tekisi sankartyön, jonka hän esitti. Riemusta kohoili silloin Sigurd’in rinta; sillä hän tunsi voivansa täyttää tuon teon; mutta Gunnar kutsui hänet erikseen, ilmoitti rakkautensa; – Sigurd salasi omansa, ja meni sitte – –
HJÖRDIS (huudahtaen). Sigurd, Sigurd! (hilliten itseään). Ja tuo satu – onko se totta?
SIGURD. On varmaan. Toisenhan meistä täytyi väistyä; Gunnar oli ystäväni; toisin en voinut tehdä. Siten tulit sinä Gunnar’in puolisoksi, ja minä kihlasin toisen naisen.
HJÖRDIS. Ja rakastuit häneen?
SIGURD. Minä opettelin kunnioittamaan häntä; mutta yksi ainoa nainen on, jota Sigurd on rakastanut, se nainen, joka oli häntä kohtaan vastahakoinen heti ensi päivästä, jolloin tapasivat toisensa (nousee). Siinä loppuu satuni, erotkaamme nyt. – Jää hyvästi, Gunnar Herse’n vaimo; me emme tapaa toisiamme enää milloinkaan.
HJÖRDIS (hypähtää). Jää! Voi meitä kumpaistakin; Sigurd, mitä sinä olet tehnyt!
SIGURD (hämmästyen). Minäkö tehnyt? Mikä sua vaivaa?
HJÖRDIS. Ja tuon sanot minulle nyt! Vaan ei, – tuo ei voi olla totta!
SIGURD. Me puhelemme nyt viimeisen kerran; jok’ainoa sana on totta; – minä tahdoin saada sinun lempeämmin tuomitsemaan minua, siksi täytyi mun nyt puhua.
HJÖRDIS (kohottaa ehdotta kätensä, katselee häntä hiljaisella hämmästyksellä): Rakastanut – rakastanut minua – sinä! (kiivaasti, astuen aivan lähelle häntä). Min’en usko sinua! (tuijottaa häneen, puhkeaa puhumaan raivoisalla tuskalla). Kuitenkin – on – se on totta ja – onnetonta meille kummallekin! (lyöpi kädet kasvoilleen, poistuu).
SIGURD (kauhistuen). Hjördis!
HJÖRDIS (hiljaa, itkun ja naurun vaiheella). Älä huoli minusta! Minä tarkoitin vain sitä, että – (laskee kätensä hänen käsivarrelleen). Sigurd, sinä et kertonut satuasi loppuun saakka; tuo uljas nainen, jonka mainitsit, – hän on vastannut lempeesi lemmellään!
SIGURD (peräytyen). Sinä!
HJÖRDIS (maltilla). Niin, Sigurd, minä olen lempinyt sinua, minä myönnän sen nyt. Sinä sanot minun olleen ääneti ja kylmäkiskoinen sinua kohtaan; mitähän muuta voipi nainen tehdä? Jos olisin tuonut lempeeni tarjolle, olisin arvoni tyyni kadottanut. Sinua olen aina pitänyt uljahimpana miesten suvussa; ja kun tiesin sinun olevan toisen puolisona, – se synnytti mieleeni tuon katkeruuden tunteen, jota en itsekkään ymmärtänyt!
SIGURD. Onnettomuuteen on nornamme syössyt meidän kummankin.
HJÖRDIS. Oma syysi; uskaljaasti, urhokkaasti pitää miehen käyttäidä. Kun esitin tuon vaikean ehtoni sille, joka tahtoi minut omakseen, silloin varmuuden toivolla sinua ajattelin; – ja kuitenkin sinä – –
SIGURD. Minä tunsin Gunnarin sielun-taudin; ainoastaan minä voin sen parantaa; – mitähän muuta saatoinkaan valita? Ja kuitenkin, jos olisin tiennyt, mitä nyt tiedän, en voisi teoistani vastata; sillä mahtava on lemmen voima.
HJÖRDIS (reippaasti). No niin, Sigurd, – onneton arpa on vuodet pitkät pitänyt meidät eroitettuina toisistamme; nyt on pulma kehkiytynyt; tulevat ajat mennehet palkitkoot.
SIGURD (pudistaen päätään). Se ei voi tapahtua; täytyyhän meidän erota jälleen.
HJÖRDIS. Meidän ei täydy. Minä rakastan sinua, sen tohdin nyt häpeämättä tunnustaa; sillä rakkauteni ei ole huikentelevainen, kuni hentojen naisten; vaikka olisin mies, – kaikkien voimallisten kautta, en voisi sua rakastaa vakavammin, kuin nyt! Siis, Sigurd! Onnemme vaatii sankar-työtä; me olemme vapaat, kun tahdomme, ja pelimme on voitettu.
SIGURD. Vapaat? Mitä tarkoitat?
HJÖRDIS. Mitähän on Dagny sinulle? Mitä hän voipi sinulle olla? Ei enempää, kuin Gunnarkaan minulle salaisissa ajatuksissani. Mitä merkitsee kahden kehnon hengen hukkaaminen?
SIGURD. Hjördis, Hjördis!
HJÖRDIS. Jääköön Gunnar tänne; palatkoon Dagny isänsä kanssa Islantiin; rauta-asussa seuraan minä sinua, mihin ikinä matkustat. (Sigurd liikutettuna). Vaimonasi en sua seurata ai’o; sillä minä olen ollut toisen oma, ja se nainen elää vielä, joka on levännyt lähellä sinua. En, Sigurd, en vaimonasi, vaan moisena väkevänä naisena, kuni Hilde’n siskot, seuraan sinua, innostutan sinua taisteloon ja urostöihin, että nimesi tulisi kuuluisaksi kaikkialla; miekkaleikissä seisoa sua lähinnä, sankartesi seurassa olen myrskyssä viikinki-retkillä; ja kun vihdoin draappasi lausutaan, mainitaan Sigurd ja Hjördis yhdessä!
SIGURD. Tuommoinen oli muinoin ihanin unelmani, nyt on jo myöhäistä; Gunnar ja Dagny ovat välillämme, ja siihen on niillä kummallakin oikeus. Minä menetin nuoruuteni lemmen Gunnar’in tähden; – tuska, minkä siitä kärsin, ei saa omaa tekoani turhaksi tehdä. Ja Dagny sitten; – uskollisena ja luottavaisena jätti hän kotinsa ja heimonsa; hänen ei kuuna kulloinkaan pidä ajatteleman, että minä kaipaisin Hjördis’iä, kun hän minut syliinsä sulki.
HJÖRDIS. Ja moisen asian tähden ai’ot raskauttaa elämäsi vaiheita! Pääseekö silloin voimasi, kykysi käytäntöön, näkyviin luontosi ylevät lahjat? Ja luuletko minun voivan kauvemmin kestää kohtaloani, yhäti istua yksinäisyydessä Gunnar’in kartanossa? Ei, Sigurd, usko pois, sinun-laisesi miehen maine ei saa haihtua. Eerik hallitsee Norjan valtakuntaa, nouse häntä vastaan; monta urheata sankaria yhtyy seuraasi uskollisina toverina; voittamattomalla mahdilla raivaamme tiemme, taistelemme, yhä vain taistelemme, taukoomatta, kunnes sinä istut Harald Kaunotukan valta-istuimella!
SIGURD. Hjördis, Hjördis! noin olen uneksinut nuoruuteni hurjuudessa; nyt olkoon kaikki unohdettu; – älä minua kiusaa!
HJÖRDIS (ylevästi). Norna neuvoo meitä vetämään samaa köyttä; sitä emme voi muuttaa; hyvin huomaan nyt elämäni kutsumuksen: Tehdä sinut kuuluisaksi kaikkialla. Sinä olet ollut mielessäni joka päivä, joka hetki, jonka olen täällä viettänyt; minä tahdoin riistää sinut sydämestäni pois, vaan en sitä voinut; nyt ei se ole tarpeenkaan, kun tiedän sinun minua rakastavan.
SIGURD (pakoitetulla kylmyydellä). Jos niin on, – kuule, – minä olen sinua rakastanut; nyt en enää sua rakasta; – ne ajat olen jo unhoittanut.
HJÖRDIS. Sigurd, nyt valhettelit! Sen arvoinen olen minä toki, että – jos olet mua rakastanut – et mua milloinkaan unhoittaa voi.
SIGURD (kiivaasti). Mun täytyy; nyt minä tahdon sinut unhoittaa!
HJÖRDIS. Vaikka niinkin; mutta sin’et voi! Sinä ai’ot estää minua; mutta se ei onnistu; vielä ennen iltaa pitää Gunnar’in ja Dagny’n tietämän kaikki.
SIGURD. Haa, sitä et tee!
HJÖRDIS. Sen teen!
SIGURD. Huonosti tunnen sinut siit; ylevämielisenä pidin sua muinoin.
HJÖRDIS. Pahat päivät synnyttävät pahoja ajatuksia; liiaksi olet sinä luottanut minuun. Minä tahdon, minun täytyy seurata sinua, – elossa ja taistelossa; ahtaalta tuntuu oloni Gunnar Herse’n tuvassa!
SIGURD (painolla). Mutta miehen kunniaa olet aina toki arvossa pitänyt; täysi syy on taisteloon minun ja Gunnar’in välillä. Jos hän minun lyömästäni kaatuu, – ilmoittaisitko sittenkin kaikki, seuraten minua?
HJÖRDIS (hämmästyen). Minkätähden sitä kysyt?
SIGURD. Vastaa ensin; mitä tekisit, jos minä surmaisin miehesi?
HJÖRDIS (katsellen tarkasti häneen). Minun täytyisi vai’eta, enkä saisi lepoa ennen, kuin olisin surmannut sinut.
SIGURD (hymyillen). Hyvä, Hjördis; – senpä tiesinkin.
HJÖRDIS (äkkiä). Mutta niin ei saa tapahtua!
SIGURD. Niin täytyy tapahtua; itse olet sinä heittänyt arpaa minun ja Gunnar’in hengestä!
(GUNNAR ja muutamia miehiä tulee perältä).
GUNNAR (synkästi Hjördis’ille). Kas niin; nyt itävät siemenet, kylvänyt olet!
SIGURD (läheten). Mikä vastoinkäyminen on kohdannut sinua?
GUNNAR. Sinäkö, Sigurd! Mikäkö vastoinkäyminen? Se vain, jota mun oli odottaminenkin. Heti kun vaimosi Dagny’n sanoman Kåre-talonpojan lähestymisestä kuulin, ratsastin etsimään apua naapureiltani.
HJÖRDIS (pingolla). No?
GUNNAR. Kieroja lauseita kuulin kaikkialla; käytöstäni Kårea kohtaan sanottiin epärehelliseksi; – hm, sanottiinpa muutakin, jota en saata kertoa; – häväisty mieshän olen minä; onhan minun sanottu tehneen konnan-töitä; nyt pidetään häpeänä yhtyä minun kanssani asioihin.
SIGURD. Kauvan ei sitä häpeänä pidetä; vielä ennen iltaa on miehistösi kylläksi suurilukuinen, voidaksesi lähteä Kåre’a vastaan.
GUNNAR. Sigurd!
HJÖRDIS (hiljaa voittoriemulla). Haa, tiesinhän sen!
SIGURD. Mutta samalla on myöskin rauha meidän välillä rikottu; sillä kuulehan sanani, Gunnar Herse, – sinä olet surmannut vaimoni heimolaisen, Thorolf’in, ja siitä kutsun sinut kaksintaisteloon huomisaamuna päivän koittaissa!
HJÖRDIS (kovassa sisällisessä tuskassa askeleen lähemmäksi Sigurd’ia, malttaa, seisoo jäykkänä seuraavan puheen ajan).
GUNNAR (suuresti hämmästyen). Kaksintaisteloon! Minäkö! – Sinä lasket leikkiä, Sigurd!
SIGURD. Kaksintaisteloon olet sinä nyt laillisesti kutsuttu; siinä on arpaleikki elämästä ja kuolemasta; toisen meistä täytyy kaatua!
GUNNAR (katkerasti). Haa, nyt älyän. Sinä puhelit täällä kahdenkesken Hjördis’in kanssa; hän on jälleen kiihoittanut sinua!
SIGURD. Kentiesi! (puoleksi Hjördis’ille). Ylevämielisen naisen pitää puolustaa miehensä kunniaa. (miehille perältä). Ja te, miehet, menkää nyt sanomaan Gunnar’in naapureille, että hän huomenna taistelee minun kanssani; pelkuriksi ei sano kukaan sitä miestä, joka käypi Sigurd viikinkiä vastaan! (Miehet menevät perältä).
GUNNAR (reippaasti läheten Sigurd’ia, puristaa kovin liikutettuna hänen käsiään). Sigurd, uljas veljyeni, vasta nyt ymmärrän käytöksesi. Nyt panet sinä henkesi alttiiksi minun kunniani tähden, niinkuin muinoin minun onneni tähden!
SIGURD. Kiitä, vaimoasi; hänen on suurin osa teostani. Huomenna päivän koittaissa – –
GUNNAR. Kohtaamme toinen toisemme (vienosti). Kasvin-veikkoni, tahdotko hyvän miekan minulta? se on kallisarvoinen lahja.
SIGURD. Kiitos; mutta anna sen riippua; – tietämätöntä on, tarvitsenko minä sitä enää seuraavana iltana.
GUNNAR (puristaa hänen kättään). Jää hyvästi, Sigurd!
SIGURD. Hyvästi jälleen, ja onnea toimeesi! (Eroavat, Gunnar vasemmalle, Sigurd, luotuaan silmäyksen Hjördis’iin, perältä pois).
HJÖRDIS (äänettömyys, hiljaa, mietteissään). Kaksintaisteloon huomenna? Kumpi kaatuu? (vaikenee, pätevällä päätöksellä). Kaatukoon kumpi tahansa, – Sigurd ja minä yhdymme kuitenkin!