Helmi (Tamminen)

Helmi. Kirjoittanut Hilja Tamminen

On Helmi tytti äidin apu parhain;

niin näppärästi tekee askareet,

hän hoitaa pikku siskot, kantaa veet,

ja käypi maitojonoon aamuvarhain.

Pimeä aamu; tuuli vinha kovin,

ohuiden käypi läpi vaatteiden.

Hän seisonut on siinä värjyen

ja kasvoin sinertävin pitkän tovin.

Jo ulkopuolia maitokaupan oven

jokunen varhaisempi odotti,

kun Helmi pieni tuohon kerkesi

rivihin käyden, täytteheksi loven.

Kuluvat tunnit; kylmemmäksi viima

se yltyi, lunta alkain ryöpyttää.

Sen hiutehet on jäätä terävää,

mi sattuu kasvoihin kuin piiskan siima.

Väristen vilusta hän yhä kokee

sijansa urheasti säilyttää.

»Jo aivan kylmää lapsen tämä sää»,

näin ympärillä seisovaiset hokee.

Nyt viimein kauppa aukes. Kiireisesti

ovelle joukko syöksi. Sysien

ja toisiensa eelle hyökäten

he ryntäs, mies ken rytäkässä kesti.

Perästä monen rynnistyksen, vaivan

jo Helmikin se maitotilkan sai.

»Nyt pieni veikko riemastuupi kai»,

hän miettii, tyytyväisin mielin aivan.

Käy vastaan vallaton nyt poikaparvi

mi koulumatkalla on. Rikasten

he lapset. Helmin tuuppaa ilkkuen

nyt käytävältä kumoon häijy Arvi.

»Pois kerjäläiset tieltä», kirkuu nulkki

ja joukko naurain kulkee matkojaan.

Tuo pieni häijyläinen riemussaan

on heimonsa niin oivallinen tulkki.

Voi kuinka kirpas Helmin mieltä pilkka!

Kotiinsa nyyhkien käy huolissaan,

ei pikkuveikko saa nyt maitoaan

kun maahan kaatui vaivoin saatu tilkka.

Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.