Helmille (1880)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Helmille.

Kirjoittanut F. F. Brummer


Oi, Helmini, suo kerran viimeisen
Mun kanteleeni äänen kajahdella!
Suo kerran sydämmein suruisen
Viel’ ensilemmestänsä lauleskella!
Jo koht’ on kannel vaiti kourassani:
Mun kalman kylmyys asuu rinnassan.
Muistatkohan viel’ aikaa mennyttä?
Muistatko, Helmi, onneamme silloin
Ja lemmenliekin ensi ennettä
Ja riemulaulujamme aamuin, illoin?
Oi, muistatko sä niitä? – Kuollessain
Ne vieläkin on mulla muistossain.
Muistanpa aina silmäis loistehen,
Kun puoleheni katsoit hymyellen.
Kun kasvojesi näin hohtehen,
Ma hurmoksissa seisoin ihaellen;
Ja huulilleis kuin painoin suudelman.....
Ken tunteilleni keksis lauselman!
Maat, taivahat ma silloin unohdin,
Ja impyeni äänen koska kuulin,
Ma autuaitten lailla vavahdin,
Sit’ enkelinpä kuiskeeksi luulin.
Oi, juhlahetket niityn nurmella!
Oi, riemupäivät Roinen rannalla!
Kun nietos suli puron partaista,
Mä kevään kukat helmahasi kannoin.
Mit’ ilman alla tiesin herttaista,
Sen sulle – oi, niin mielelläni annoin;
Ja onnellisna parhaan itseni
Ma uhrasin vaan sulle, armaani.
Mut, Helmi, toisellenpa vainen nyt
Sa sydämmesi aartehia annat.
On autuutemme aika päättynyt:
Sa toisen miehen kihloja nyt kannat.
Häll’ olkoon sulle syli lämpönen
Ja sydän hellä, lempi tulinen!
Hyvästi, Helmi! Onni olkohon
Sun johtajasi aina elon teillä.
Mun kohtaloni miksi tulkohon,
On lohdutus myös paljon kärsineillä:
Jo koht’ on kannel vaiti kourassaan;
Mun kalman kylmyys asuu rinnassain.

–r –r. [F. F. Brummer]


Lähde: Keski-Suomi 28.2.1880.